VIIMEINEN YÖ

Runoilija artojohannes

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> artojohannes kuva
mies
Julkaistu:
901
Liittynyt: 3.11.2005
Viimeksi paikalla: 18.12.2024 13:26

Asuinpaikka: Hämeenlinna
Syntymäpäivä:
29.8.1945

 
 
"... ja sanotusta ilmenee myös: runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä ja välttämätöntä.  Runous on siitä syystä filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia; sen kohteena on yleiset totuudet, kun sitä vastoin historia käsittelee yksityistapauksia..."

(Aristoteles: Runousoppi)


 
 

 

 

 

1.KOURALLINEN SANTAA

Viimeisen kerran ennen matkaamme
nostalgiakävelyllä asemapuistossa,
kauan sitten maalattuja penkkejä
(kaupungin puutarhurin järjestys)
lehmuskuja ja hiekkatie.

Olen kuudestoista syksysi;
vanhus syntymäpäiväni aattona.
Kansakuntien historia
ryöppyää suustani kuin
suousva haihtuu…

Kuuntele minua:
”Ja niinä päivinä
ihmiset etsivät kuolemaa,
eivätkä sitä löydä;
he haluavat kuolla,
mutta kuolema pakenee heitä.”
Ilm.9:6

Jyminää pimeydessä;
kuolema kaupunkimme yllä.
Reittikone etsii
herkeämättä sijaa,
missä siipensä
levolle laskisi.

Kuuntele minua:
Usvaisella ulapalla
majakkalaiva merihädässä.
Lapsi eksyksissä
ihmisen lämpöä vailla
parkuu. Hätäraketit
on laukaistu.

Otat käteni käteesi,
ja kuuntelet minua:
Otsasi majakka
hohtaa tyyneyttä,
mutta mitä ovat
nuo nokikyyneleet
kirkkailla kasvoillasi?

Katuja kiertelevä
kaiutinauto kuuluttaa:
KELLO ON 23:15
ON KAIKKI HYVIN
UNOHTAKAA HUOMINEN
NUKKUKAA RUUSUSET
TUSKIANNE LIEVITTÄÄ
MORFIINIRUISKE.

kuuntelemme:
Lehtipoika kauppaa:
KALLIIT IHMISET!
OSTAKAA UUSIN,
ELÄMÄNNE NEUTRONIPOMMI!

Rukoilemme
Suurta Huumetta.
Alaston pelastusarmeijalainen
asema-aukiolla laulaa:
”Sua kohti, Herrani…”

Painetuuli pieksää puistotietä,
lehmukset hehkuvat.
Dies irae, dies illa
Solvet saeclum in favilla:
Quantus tremor est futurus,
Quando judex est venterus,
Cuncta stricte discussurus!

Malttamaton juna lähtövalmiina:
Nouskaa vaunuihin – ihmiskunta!
Vain tärkein mukananne – lähtekää!
(Laiturilla ei näy saattoväkeä)
Voi heitä, jotka myöhästyvät!
Kaapaisen taskuuni
kourallisen santaa
lapsuuteni puistotieltä.


2.KARNEVAALITANSSIAISET

Tanssipalatsin pariovet avautuvat:
  Discohampaat välkkyvät vaihtuvin värein.
    Viini läikähtää laseissa,
        hekuman spektri naurun liekeissä.
            Ilta saa sinipunaisen tahran kaulukseen.
                Niin nauretaan viimeisenä iltana.
                    Hien, parfyymin, rakastelun löyhkä
                         sivaltaa kasvoja
                             kuin Attilan ruoska.

Unohduksen iltana niin tanssitaan.
   Karnevaalinaamion takana,
      serpentiinien kuohussa
         kenenkään huomaamatta
            vanhus itkee:
               olkapäät nytkähtelevät
                  jääden värähtelemään.
                      Big band heläyttää
                          jäähyväisvalssin:

”Sua kohti, Herrani,
          Sua kohti ain…”


3.KELLOT PYSÄHTYVÄT

Sarastuksen edellä käy tuuli
             tanhuun kanssa jätteiden,
kulkee aseman ovista
    viskellen ympäriinsä molekyylejä:
           seteleitä, repaleisia sanomalehtiä.

Horisontissa
    tulipatsas kajastaa.

En tahdo nähdä sarastusta.

Torneissa
      kellot hehkuvat,
  kun aika pysähtyy.
Viisarit turvautuvat toisiinsa
          yhteen sulaen,
   kun päättyy maailmanhistoria.

En tahdo nähdä sitä.

On viimeinen yö.
En tahdo nähdä sarastusta!

Kuu painuu pilveen,
             tähdet sammuvat.
     En tahdo nähdä…

Jäös hyvästi maailmain!

Hyv’ yötä armahin!


4.PIMEÄ TIE

Maahan on julistettu pimennysmääräys.

Hätääntynyt
juoksee huoneissa, ja sammuttelee valoja.

Kiirehdi!
Odotan sinua! Ota mukaasi vain kaikkein
välttämättömin:

huopa
hammasharja
alusvaatekerta
kitara, kynä ja lehtiö
mahdollisesti myös:
uninalle
kenttälapio
kaasunaamari
säteilymittari
puhdasta vettä ja saippua
suklaata ja morfiinia

Rahinaa…
                 töminää… 
                                   jyrinä…

Paljon pakolaisia tien täydellä!
   paljon....   paljon ..... paljon....

Soluttautukaamme heidän joukkoonsa!
Rakkaani! Tule, joudu jo!

Huokauksistamme kasvaa huuto:

EMME TAHDO NÄHDÄ VALOA!

Vaellamme vain tärkein mukanamme
läpi pimeän aavikon. Kääntyminen
on mahdotonta. Huudon ruoskat viuhuvat,
kaiku ajaa meitä eteenpäin käytävällä.
Emme tahdo aamun koittavan!
Emme tahdo valon häivääkään!
Keitaalla kohtaamme miehen,
meille tuntemattoman – viittaansa kietoutuneen.
Hänen jalanjäljissään kasvaa makeita
ahomansikoita.
Kourallisena santaa
kylvän autiomaahan. Matt.13:1-9
Antakoon se sadon,
joka poistaa pimeyden nälän!
Amen.


5.VALOUHRI

Elämä.
          Tulipallo kieppuu,
                                       pyörintä kiihtyy
          kipinöitä sinkoillen
…hidastuu …pysähtyy,
pyörimissuunta vaihtuu…

Tomun ja tuhkan torilla
aamu sarastaa.

Hämärissä nuorukainen,
karnevaaliviittaan kietoutunut
soihtu kädessä etsii jyviä
tai ruoantähteitä huoltoaseman
rasvaisista raunioista.

Levottomina laukkaavat ympyrää
muovieläimet piirongin laatikossa.
Niiden mylvintä täyttää bunkkerin.

Nuorukainen riisuu viittansa,
syö keräämänsä aterian,
pesee itsensä bensiinillä.
Hän kuiskaa: Tulkoon valkeus.
                                                 KIRKKAUS!
Valtava leimahdus,                        SOKAISEVA
       savuna
       ruumis
       häviää.
Roihuten ruumis savuna häviää…

Bunkkerin salvat murtuvat,
muovieläinten laumat täyttävät torin.

Ja aurinko paistaa.

Kirkkaudessa tartumme käsi käteen
  kaikki kansat.
maailman ympäri 
   piirimme purjehtii.

Olkoon valkeus ikuinen!

Gloria in excelsis Deo,
Et in terra pax hominibus.
Käy karkeloon tyttöni mun,
ojenna kätesi hauras, valkoinen.
Tanssikaamme yli hautojen
avautuvien. Ylösnousevien luut
meitä säestäköön.
Tanssi kanssani valoon!


6.SYNTYMÄPÄIVÄN AAMU

Herää, Rakkaani! meille on tulossa vieras.
Tuolla hän hyppelee
                                 metsätiellä,
         keltainen mekko
                                     hulmahtelee,
    lanne keinahtaa.

Aurinko – aurinko.

Lehdettömiin lehmuksiin
                      puhkeaa kukkia.
         Tulet sammuvat.
Kaiutinauto, hylky savuaa,
                    hitaasti kellahtaa kumoon.
   Mutaan uppoaa.

Yö on päättynyt.

      Sävelradion keskeyttää
   ylimääräinen lähetys
Hiroshimasta.

Tomonori puhuu:

”Päivä niin tyyni.
Kevät. Valoa tulee
taivaan täydeltä.
Mutta kirsikankukat
varisevat yhtenään.”

Yö on päättynyt.
Enkeli laskeutuu alas
ja ilmoittaa kansalle:

”Poikkeustila on kumottu!
- Suomella itsellään
ei ole vihollisia,
eikä kukaan hyökkää Suomeen
sen itsensä vuoksi.”

Valkeus
on noussut maihin
syvän yön rannikolla!

Joku kolkuttaa arasti oveen.
Lapseni ojentaa minulle lahjan:
Isä, isä!
Tässä sinulle kourallinen
ahomansikoita, joita enkeli minulle antoi
aurinkoisella metsäpolulla.
Kuin aamunkoitto ne ovat raikkaita;
kuin maailmamme ne ovat makeita.
Isä. Älä hylkää minua yksin yöhön;
älä koskaan heitä kädestäni, sillä
pimeää minä pelkään!

Syntymäpäiväni aamuna juhlapöydässä
perheeni kanssa
juomme ja syömme
kahvia ja ahomansikoita.
Valkealla liinalla
(vain viinitahra)
(                       )
maljakko, jossa kirsikankukkia.
                Ikkunasta auringonvalo
                                    leviää liinalle
                                            kuin ilo.
                     ***
 

 
 
 
 
Selite: 
Nykyinen maailmanpoliittinen tilanne muistuttaa 1980-luvun alun tilannetta, jolloin maailmassa vallitsi ns. "kylmä sota". Tämän runoelman kirjoitin niihin aikoihin ahdistuneita tunteitani selittämään ja lieventämään. 
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Loistavasti olet kirjoittanut jo yli 40 vuotta sitten, huikeaa luettavaa.

Sivut

 

Käyttäjän kaikki runot

Sivut