Taivas sirottelee valkokultaa
timantteja hiuksille
tienvarret hohkaavat kylmää valkeaa
minun sormiani paleltaa niin kovin paljon
eikä ole mitään
mitä puristaa tiukasti
vain jäätävää ilmaa
tie on liian pimeä
miksei kukaan ole sytyttänyt
hehkuvia lyhtyjä
valaisemaan polkuja
paljastamaan hiipiviä jalanjälkiä
hangessa
kasvot kohti mustaa taivasta
odotan hiutaleiden putoavan huulille
ja jos putoavatkin
niille ne sulavat
sokeriksi
se on kipeä
se voi olla myös rakkaudenkipeä
Selite:
sniff. <3
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hieno runo.
Erityisen Hieno tuo alun `Taivas sirottelee valkokultaa, timantteja hiuksille`.
Ihania nämä runosi.
Tunnelma on suorastaan viileä tämän runon polulla, ehkä se tuntuu siltä vielä enemmän kesäkuun ajankohdan vuoksi (vaikka ilma ei juurikaan tällä hetkellä poikkea runosta ~no, ehkä ei ihan hiutaleita kumminkaan). Taitavasti runominä johdattelee lukijaansa runomaiseman poluilla. Upea, kipeän koskettava tuo runon päätös.
Voi, tämä on ihana. Kaunis harmi.
Taidokas koskettava runo, minkä tunnelma säilyy loppuun asti melkein. Loppu jotenkin on liian sokerinen.
ihana kyynelientäyteinen haikea sniiif runo<3 Todella kaunis ja sydäntäriipivä :))
oh.. ja sniisk
miten herkkää ja nättiä ja ihanaa ja hentoa ja
ah miten kaunis
oi tää on ihana
en oikee osaa sanoo mitää fiksua
mut tää on vaa niin kaunis, aivan ihana tunnelma alusta loppuun saakka
tykkään ♥
(ps pakko sanoa ja pilata kaunis tunnelma, eikös se ollutkaan valkosta paskaa toi taivaalta tuleva lumi? ;))
Kaunista, tosi kuvallista kieltä.
Kaunis runo on. :)