ennenkokematonta

Nelisenkymmentä vuotta,
karkeasti laskien,
on takana kaikenlaista
maan matosesta
taivaan lintuseen.

Olen sukeltanut
syvimpiin syvänteisiin,
noussut
korkeimmille vuorille,
taapertanut
lyhkäisin askelein
suru puserossa,
loikkinut
siivitetyin kengin
ilo nutussa,
sumein silmin
pettymystä niellyt,
äänen käheäksi
riemusta huutanut
ja tuo lista muistoista
voisi jatkua tästä tuonne
— viittaan kohti ääretöntä —
eikä sieltä vastaavaa
jatkuvasti vain nousevaa
viisi tuntista tulisi vastaan,
joka näin monipuolisesti
ja runsas kätisesti
olisi palkinnut
tätä uskollista
penkkiurheilijaa
niin kuin tänään
keskiviikkona
yhdeksästoista helmikuuta
kaksituhattaneljätoista
tapahtui.

Tuon nosteen aloitti
Aikku ja Kerttu
ja tuo hopeakin
— yleensä hävitty —
oli voitto noiden
sympaattisten naisten
riemua seuratessa.

Suuren pommin
räjäyttivät
Musti ja Iivo
ja miesten voittotanssi
imaisi puujalankin mukaan
kyynelten sumentaessa
näköä ja mielen hokiessa:
”Pasila, Porilaisten marssi!”

Eikä siinä vielä kaikki…
Leijona lauma tuli
ja raateli suuren mahtavan
upealla joukkuehengellä
sekä mahtavilla taktiikalla.
Hattua
— sitä Väinämöis-mallista siniristilippuineen —
haluan erityisesti
nostaa Selänteelle,
Tuukalle, Mikelle
ja taikurille,
joka nosti meidät mukaan
tempuillaan…

Suurin oli kuitenkin vasta edessä
poika-isi parivaljakon kiitäessä
pyörällisellä potkukelkalla
kisapaikalle illan hämärtyessä.

Jäinen eskarin piha
karjui nastoja
ja hyvin varustettu
tiimimme ne alleen vetikin.
Taktiikka oli selvä:
Ensimmäiseksi yhä pimenevässä illassa
pakolliset kirjalliset alta pois
ja sen jälkeen ilo irti
ja kyllä me se osattiinkin vapauttaa..

Estejuoksua,
tulivanteiden läpi pallon heittoa,
Aurinkoa ja robotteja,
painia,
polttopalloa
ja töpselihippaa
eli kaikki lajit läpi
ja ansaitusti
mitali kaulaan,
lämmintä mehua
sekä kaneliässä
ennen kotimatkaa…

Nyt vieläkin
tunteja tuon kaiken jälkeen
käyn kierroksilla,
joita en ole ennen kokenut
suljetussa silmissäni
poikani silmien loiste…