Heräsin keskellä yötä
ja kuulin outoa huminaa.
Ulkona tuoksui sateelle
ja maa oli kosteaa.
Humina voimistui
ja minä lähdin etsimään sen lähdettä.
Ylitin matalana virtaavan joen,
kahlasin sen yli.
Toisella puolella näin varjon
ja jotain suurta ja mustaa.
Astuin lähemmäs
ja tunsin miten ihoni yritti kääntää itsensä ympäri.
Lähempää näin, että se oli tumma pylväs,
rakennettu poltetuista luista.
Kalloja ja sääriluita,
rintakehiä, olkavarsia,
kaikenlaisia luita.
Kaikki niistä eivät olleet ihmisten.
En tiedä mistä eläimestä olivat sarvet ja torahampaat.
Olisin varmasti ollut kauhuissani,
jos olisin ollut järjissäni.
Mutta astuin edelleen aina vain lähemmäs.
Hitaasti tajusin mistä humina tuli.
Luut liikkuivat.
Nestemäisesti, soljuvasti,
luut liikkuivat ja vaihtoivat paikkaansa.
Ne kiljuivat kuiskaten,
vaiennetuilla äänillä.
Kuin joukko kidutettuja sieluja sullottuna yhteen.
Vasta sitten havaitsin tulen,
joka ympäröi minut.
Se oli ehkä kasvanut hiljaa,
sulkenut minut sisäänsä.
Haistoin lihani palavan
ja tunsin miten kehoni huusi tuskasta.
Vasta silloin tajusin seisseeni sen monoliitin edessä koko elämäni.
Ja tuli poltti
ja kulutti minut.
Vaivuin polvilleni
luurankona,
en tiedä miten kykenin vielä liikkumaan.
Tuli ympärilläni vaimeni,
sammui.
Se oli jo tehnyt tehtävänsä.
En tiedä kumpi on totta.
Minä sukelsin palaneeseen pylvääseen
tai se nielaisi minut.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Apua, *vilunväreet*...
Menin kyllä nyt sanattomaksi.
Toivottavasti sinulle ei koskaan milloinkaan tule samanlaista painajaista enää.
Sivut