Annathan anteeksi?

Me riitelimme, taas.
En edes muista, mistä riita sai alkunsa, jostakin pikkuasiasta kai.

Sinä lähdit luotani ovet paukkuen, hyvästejä sanomatta.

En välittänyt lähteä perääsi, vaan ajattelin:"Ei tämä nyt niin vakavaa ole, soitan hänelle huomenna."
Kun sitten yritin soittaa, et vastannut.
Kokeilin monta kertaa, mutta linja pysyi mykkänä.

Sitten oma kännykkäni soi.
Vain lyhyt keskustelu, ja tiesin enemmän.

Aloin itkeä, sillä nyt tiesin, mikset vastannut.

Sinua ei enää ole.
Lähtiessäsi luotani juoksit kadulle sivuillesi katsomatta.

Kuului kirkaisu, sitten ei enää mitään.

Nyt olet kaukana poissa, etkä tule koskaan takaisin.

Olisiko kaikki toisin, jos me emme olisi riitaantuneet?

Miten olisi käynyt, jos olisinkin lähtenyt perääsi?

Vaikka me riitelimme usein, olimme kuitenkin todella hyviä ystäviä.

Meillä oli usein myös todella mukavaa yhdessä.

Miksi juuri tämän näkemisen piti olla viimeinen?

Asiat jäivät selvittämättä, erosimme riidoissa.

Nyt olisin valmis sopimaan, mutta se on liian myöhäistä.

Emme näe toisiamme enää, ainakaan tässä maailmassa.

Laskiessani ruusukimpun arkullesi kuiskaan: "Annathan minulle anteeksi kaiken, mitä vihaisena tulin sanoneeksi?"

Seison aivan hiljaa paikallani.
Olen kuulevinani tuulen huminassa sanat: "Sinä saat anteeksi."

Havahdun; kuvittelinko minä vain?

En voi olla varma asiasta, mutta silti mieleni rauhoittuu.

Sillä minä tiedän, että kaikki, mikä tapahtuu, on Jumalan käsissä.