Vain sinä ja minä

Lähes pimeä kappeli, vain yksi kynttilä palaa.
Istun rukoilemassa, kun kuulen takaani askeleita.
Tunnen, kuinka joku istuu viereeni ja laittaa kätensä hartioilleni.
Käännän päätäni ja näen, että tulija olet sinä, ihanin kaikista maailman ihmisistä.
Istumme lähekkäin, kumpikaan ei sano mitään, sillä sanat eivät riitä kertomaan, miltä meistä tuntuu.
Ei sanoja tarvitakaan, sillä silmiemme ilmeet kertovat toisillemme kaiken oleellisen.
Nojaudun sinuun ja painan pääni olkapäähäsi.
Siinä minun on hyvä olla.
Haluan nauttia tästä hetkestä niin kauan kuin mahdollista.
Ympärillämme on täysi hiljaisuus.
Tuntuu, kuin olisimme kahden maailmassa; vain sinä ja minä.
Ikuisesti.
Mutta eihän mikään kestä ikuisesti, kaikki ihana loppuu joskus.
Mutta mikä estää nauttimasta kaikesta ihanasta niin kauan kun vielä voi?
En tiedä, miten kauan istumme siinä, hiljaisuudessa.
Ita on kääntymässä yöksi, kynttiläkin on kohta palanut loppuun, mutta me vain istumme aloillamme, aivan hiljaa, sillä kumpikaan meistä ei halua nousta ja rikkoa lumousta.
Sinä puristat minut lujemmin itseäsi vasten ja kuiskaat korvaani:"Rakastan sinua ikuisesti."
Vastaan:"Niin minäkin sinua."
Tiedän, että tämä on väärin, en saisi sanoa noin, mutten voi tunteilleni mitään.
Ja siinä, kynttilän häilyvässä valossa, me suutelemme, ensimmäisen kerran.
Sitten nousemme ylös ja lähdemme kävelemään pois kappelista.
Ovella käännymme ja näemme kynttilän sammuvan; se on palanut loppuun.
Katsomme vielä kerran toisiamme syvälle silmiin, halaamme ja lähdemme kumpikin omalle suunnallemme.
Ehkä me taas huomenna tapaamme tässä samassa paikassa, vaikka tiedämme, ettemme saisi...