Lapsuuteni muisto

Kävelen yksin kapealla metsäpolulla.
Sydämeni takoo; jossain täällä sen pitäisi olla, mutta onko jäljellä enää mitään?
Puiden välistä alkaa näkyä jotain.
Alan juosta.
Pian saavun raunioituneelle leikkikentälle.
Seison paikallani ja katselen kaikkea: lommoista liukumäkeä, keinuja, joista on jäljellä vain puiset tangot, puoliksi luhistunutta kiipeilytelinettä, puolapuita, joita ei enää ole.
Muistan, miten aina pikkutyttönä leikin täällä: laskin liukumäkeä, keinuin ja kiipeilin.
Silloin täällä oli aina paljon lapsia.
Muistan, miten mukavaa minulla aina täällä oli.
Ajatuksisissani voin vieläkin nähdä tämän leikkikentän täynnä leikkiviä lapsia: poikia kiipeilemässä puolapuissa, tyttöjä leikkimässä kauppaa kipeilytelineen lähellä, huimapäitä keinumassa, pikkulapsia laskemassa liukumäkeä.
Voin kuulla kiipeilevien poikien huutavan kannustuksia toisilleen, voin erottaa keinujien riemunkiljunnan ja pikkulasten naurun seasta kauppaa leikkivien tyttöjen rupattelun.
Havahdun mietteistäni todellisuuteen; nyt kaikki on toisin.
Koko paikka on hiljainen, autio ja tyhjä.
Joka puolella kasvaa pitkää heinää.
Lasten äänet ovat kauan sitten vaienneet ja vain tuuli kuiskii metsän puissa.
Mielessäni herää kysymys:"Mihin kaikki nuo lapset ovat kadonneet?"
Minä tiedän vastauksen: he ovat kasvaneet.
Heistä on tullut nuoria, niin kuin minustakin.He eivät ole enää leikki-iässä.
Jotkut ovat muuttaneet pois, toiset kuitenkin asuvat vielä täällä, lähellä lapsuutensa leikkipaikkaa.
Minäkin olen muuttanut, mutten kovin kauas.
Miksei kukaan sitten enää käy täällä?
Eikö lähistöllä asu enää leikki-ikäisiä lapsia?
Kyllä varmasti asuu, mutta kukapa tätä paikkaa enää muistaa?
Pieni aukio keskellä metsää, eihen tänne johtavaa polkuakaan edes löydä, jos ei tiedä tarkasti, mistä etsiä.
Tämä paikka on pikkuhiljaa unohdettu ja jätetty raunioitumaan.
Tällä leikkikentällä ei enää koskaan kuulu lasten naurua ja rimunkiljahduksia.
Tämä paikka ei herää enää koskaan eloon, sillä täällä leikkineiden lasten lapsuus on jäänyt taakse.
Katson vielä viimeisen kerran vanhan, minulle niin rakkaan leikkipaikkani raunioita.
Pari kyyneltä vierähtää poskelleni.
Käännyn ympäri ja lähden kävelemään polkua pitkin pois.
Ehkä joskus, vuosien päästä, palaan tänne omien lasteni kanssa...