Sinä turrut etkä koskaan palaa

Sillä tytöllä oli mustat hiukset, juuri korvat peittävät, juuri tarpeeksi lyhyet. Tai niin tyttö ainakin kuvitteli. Ne oli kynitty epätasaisesti, huolettomasti. Niiden tehtävä oli kuvastaa tytön luonnetta, sitä epätasaista ja kapinallista mieltä, joka halusi olla ja halusi hallita, halusi rikkoa kaiken itsestään ja muista. Se halusi niin kovasti kadottaa itsensä maailman tuuliin ja meriin vain sanoakseen jälkeenpäin, ettei muista enää millä nimellä häntä kutsuttiin joskus monta vuotta sitten.

Tyttö rakasti kaupungin valoja, niitä jotka tekivät varjoista petollisia, yksinäisiä. Sen silmät olivat väsyneet askelissa, jotka jatkoivat vaikka mieli sanoi muuta. Mieli halusi lähteä maailmalle lentäen, mieli halusi jotain aivan muuta kuin sitä, jota häneltä odotettiin. Se oli liian tyhjä sanoakseen, että se halusi vain tulla rakastetuksi edes kerran elämässään ja kunnolla.

Se tyttö oli niin usein varma, että todellisuudelle ei ollut mitään käyttöä hänen luonaan. Se todellisuus oli yhtä väsynyt kuin hänkin, kadonnut tuuliin ja syviin meriin, hävittänyt jokaisen sanan ja huutanut perään te ette saa minua enää koskaan kiinni. Se halusi niin kovasti lentää ja pidellä jonkun kädestä, jotta voisi joskus irroittaa ja palata takaisin yömyöhään, väsyneenä ja turtana. Se halusi sanoa, että maailma oli epäreilu, niin yksinkertainen. Se halusi kapinoida, olla lyötynä maahan. Se halusi toteuttaa unelmansa niin kuin toteuttivat ne, jotka saivat astua kalliolta ilman, että kukaan esti.

Ja niin usein se tyttö halusi olla joku muu, joku joka muistaisi oman nimensä ja esittelisi sitä mielellään. Joku, joka ei turtuisi kyynelistä ja ikävästä, joku jolla olisi sanottavaa vielä hiljaisuudenkin jälkeen. Se niin kovasti halusi luovuttaa.