Vieraalla maalla

Selittelyltähän tämä varmaan kuulostaa, mutta minulla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin luottaa siihen, että te uskotte minua. Minä en koskaan uskonut, että olisin tässä, ei millään pahalla, mutta minä en vain kuulu tänne.

Olin vielä viaton tyttö, kun uskoin rakkauteen. Minä olin tavannut ”sen oikean”, hän ei vaan tiennyt sitä. Ei vielä. Minä aioin monesti kertoa hänelle, että meidät oli tarkoitettu yhteen, en vain löytänyt koskaan oikeita sanoja. Jokaisen väärinymmärretyn yrityksen jälkeen, hän halasi minua, ja sanoi, että minäkin olen aina ystäväsi, ymmärrättekö kuinka rankkaa se oli? Aina ystäväni, ei koskaan rakkaani.

Yhtenä iltana, tiesin hänen tietävän. Yhtenä iltana joimme liikaa viiniä ja hän kertoi, kuinka oli selvinnyt hengissä läpi tyttökoulun. Nukahdin hänen syliinsä, kun katsoimme liian huonoa elokuvaa.

Aamulla hän oli pukenut keltaiset kumihanskat käteensä ja pyyhki tahroja pöydältäni. Minä suljin silmät vielä hetkeksi, kun kuulin hänen koputtavan sydämeeni. Minä tiedän, että hänen nimensä oli epäluottamus ja että hän käytti hanskoja vain salatakseen rikoksensa. Silti minä luulin kuulleeni, että hän sanoi nimekseen rakkaus. Ja minä päästin hänet sisään.

Sydämeni ei ole koskaan ollut kovinkaan rauhaisa paikka. Minun sisällä asuu pieni musta möykky, se hiipi sinne salaa joskus kauan sitten. Asettui kodiksi ja on minussa lähtemättömällä tavalla, suru asuu minussa. Aina välillä se tuntuu heräävän ja syövän sisuksiani suihinsa, ahmii terävillä hampaillaan sydämeni kaarta ja vatsani pohjaa, se saattaa tehdä sitä useita viikkoja ilman taukoja. Minussa ei ole hyvä olla.

Rakkaus ei jäänyt minuun, se lepäsi sydämeni pohjalla kaksi päivää ja jatkoi matkaansa. Milloin minä ymmärrän, että se on kahlittava kiinni, pidettävä vankina. Minä kuvittelin, että rakkaus olisi minun. Silti sen jalat olivat kevyet kun se jätti sydämeni taaksensa, laittoi ovet lukkoon ja otti avaimen mukaan, merkittyä omaisuutta. Rakkaudella ei ole puhelinta, tai minun kohdallani lukee ”valloitettu jo”, eikä hän vastaa, kun kaipaan häntä takaisin. Rakkaus on ailahtelevainen, tiedän kyllä sen, mutta olisin voinut antaa anteeksi tauot toisten sydämessä, eihän rakkaus voi taivasallakaan asua.

Niin, ymmärrätekö?