Kunnes kuolema meidät erottaa

Marraskuun tuuli tuivertaa luihin ja ytimiin.
Pimeys on vallitsevaa,
vain pieni valonpilke siellä täällä
– ilakoiva koira vierellä –
lasten naurua tarhan pihalta.

Vedän syvään henkeä,
kylmänkirpeä ilma täyttää keuhkoni
ja rauhoitan itseni yhä uudelleen.
Ei hätää.

Mitä tekisinkään, että voisit paremmin.
Mutten voi kuin olla läsnä,
– hiljaa –
sillä sanat loppuivat jo kauan sitten.

Mitä tekisinkään,
jos voisin viedä sen kaiken kivun
tuskan
ja ahdistuksen,
jota kannat mukanasi
päivästä toiseen.

Päivä päivältä,
viikko viikolta,
tunnut vajoavan syvemmälle,
johonkin pimeään.

Kotona leijuu raskas ilmapiiri
kuin läpitunkematon pilvi
tai sankka usva,
joka luikertelee hengitysilman mukana keuhkoihin
ja öisin,
kun kukaan ei näe tai kuule,
salpaa hengityksen
ja puristaa sydän alaa.

Pidän sinnikkäästi kiinni
niistä pienistä hetkistä
hymyistä,
naurahduksista
ja siitä pilkkeestä, joka vielä silloin tällöin näkyy silmissäsi,
etenkin koiranpennun kanssa leikkiessäsi.

Nämä välähdykset Sinusta,
kaiken sen sairauden,
kivun
ja tuskan keskellä,
pitävät minut järjissäni.

Siellä sinä olet.
Kaiken sen takana,
mutta hengissä kuitenkin.

En aio luovuttaa.
Etkä aio sinäkään,
– sen tiedän –
vaikka näenkin taistelun käyvän hankalammaksi
hetki hetkeltä.

Mutta joskus koittaa vielä päivä,
jolloin kaikki on helpompaa.
Olemme ehkä molemmat silloin säröillä,
kuin moneen kertaan särjetyt ja liimatut kristallimaljakot.
Mutta se ei tee meistä arvottomia,
rumia
tai turhia
– vaan eläneitä.

Tämä on se elämä, joka meille annettiin elettäväksi
ja sen mukaan elämme,
toinen toistamme tukien,
sillä jos jotain on todettava
niin yksin näitä kamppailuja ei tarvitse käydä.

Kesällä sanoin sinulle ”Tahdon”
ja niin sanon sinulle jokaisena päivänä tästä eteenpäinkin.
Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä,
kunnes kuolema meidät erottaa.