Ei hätää

Jälleen tänään sain muistutuksen,
kuinka tärkeä onkaan tuo ihminen
ja
kuinka elämäni,
kaikkineen,
haluan kanssaan jakaa.
Kulkea yhdessä elämän synkkyyteen
ja sieltä taas suunnata valoon
käsi kädessä.

Odotan hiljaa yksin viestiä,
puhelua,
tai mitä tahansa merkkiä,
jotta tietäisin,
ettei ollut liian myöhäistä.

Minuutit kuluvat tuskastuttavan hitaasti
ja yritän ponnistella,
etten vaipuisi synkkiin ennustuksiin.
Kerta toisensa jälkeen vedän keuhkoni täyteen ilmaa
ja pyrin suuntaamaan ajatukseni muualle.
”Kaikki on hyvin. Ei hätää” hoen mantran lailla itselleni.
”Ei hätää.”

Selaan levottomana tv-kanavia osaamatta kuitenkaan keskittyä mihinkään.
Päätän lähteä ulos koiran kanssa.
Kävelen, kävelen ja kävelen,
purkaen näin energiaani johonkin.
Siskoni onneksi vastaa ja juttelee kanssani kun pyydän.
Luojan kiitos.

Yritän keskittyä puheluun,
mutta aina välillä mieleeni karkaa ajatus siitä,
miksei jo kuulu jotain?
Olinko kuitenkin liian hidas?
Torjun ajatukset ja suuntaan taas huomioni muualle.
”Häntä ei viedä minulta tänään,
ei nyt,
sitä en kestäisi.
Kaikki kääntyy hyväksi,
sen on pakko.”

Suuntaan lopulta kotia kohti.
En voi jatkaa päämäärätöntä kävelyä loputtomiin.
Kauanko on jo mennyt?
Kukahan soittaa, jos hengitys ei enää kulje?
Lopetan puhelun siskon kanssa ja palaan selaamaan tv:tä.

Tuttu tunnuslaulu soi,
ihmiset tekevät ruokaa tv:ssä.
Vilkuilen kelloa
ja koira yrittää tehdä kaikkensa
piristääkseen minua.
Se tietää,
että nyt on huoli,
kova sellainen.

Onneksi puhelin soi pian.
Se on Hän.
Hengityskoneen kautta,
mutta kaikki on hyvin nyt.
Ei hätää.
Todellakaan, ei hätää.

Tänään oli hyvä päivä. Sain pitää kumppanin ja Röhkö-possu oppi lentämään katon kautta pöydälle.
Ihmeiden päivä siis.
Luojan kiitos,
ei hätää.