Tänä yönä
käyn taas nukkumaan niin ettei unet tavoita minua milloinkaan,
tänä yönä
kirjoitan kunnes mustetahrat imeytyy ihohuokosiin.
Onkohan tässä nyt mitään järkeä,
itkeä kun on oppinut hymyilemään muutenkin kuin vain väkisin
tai
vajota kun on löytänyt itsestään tähtiketjuja,
muuttua merihevoseksi,
piiloutua pohjakasvistoon.
Painaako pääni
ja sisäelimeni ja etenkin soluni jotka eivät uusiudu
koko loppuelokuvan ajan näin,
syttyykö valot tähän elokuvasaliin koskaan
ja noustaanko näistä punaisista penkeistä koskaan,
toivo on se joka muuttuu suruksi
viimeistään kun lukot lyö kiinni.
Jossain vaiheessa teidän pilviverhonne repeilee kuitenkin
joten ei mitään hätää ja aurinko pääsee maahan,
minun taivaani on se johon tulee reikiä
ja sitä katsoessa tietää ettei mikään koskaan muutu.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämä on kaunis, ihan mielettömän ihana. Jotenkin hempeä, mutta raskas. En osaa selittää.. Mutta pidän tästä mielettömästi.
ilmaiset ajatuksesi pyörryttävin sanakääntein, ja vaikka välillä viet vertauskuvat vähän turhankin pitkälle - soluni jotka eivät uudiudu - tämä oli ihanan erilaista luettavaa näinkin tavallisesta aiheesta. vajota kun on löytänyt itsestään tähtiketjuja ja viimeinen lause iskivät syvälle.
Aika nättiä;) Sulla on tuota omaperäisyyttä ja se aina saa kiinnostumaan;)