Olin nukkunut
melko hyvin
antanut tiedottoman
rohkeuden
häivyttää väsyneet
päähän pistot
veitsellä
leikaten
teeskentelyn kyvyn
ahdistaa
elämän voimani
persoonallisuuteni
nälkäisen katseen
takaisin kohti
sisäistä varmuutta
kuolleen ihmisen
yksinäisyys oli
vedetty takaisin
maallisen voiman
suomaan iloon
eilen olin
vielä
rannalle ajautunut
romu
patsas,
joka tuijotti eteensä
tunsi jäätävän
tuulen poskillaan,
vartalossaan
mutta kipeintä teki
sielun ja sydämen kohdalla
se
se vasta
mykistää ihmisen
ja
tuo sopimattoman
soitannon kulkuunsa
luo tietoisuuden
monista elämän turhuuksista
ja kun niillä
silmillä katsoo
kovin pitkään
häikäilemätöntä
siinä helposti
tulee kysyneeksi
itseltään
mikä on tämä
ääriviivojen
suoma vapaus
mikä kasvattaa meistä
lempeitä, antaa
rakkautta
antaa uskon ja
anteeksiannon
ja toivon siihen
huomiseen kiinnittyä
kuiskaukseen kaiken
muuttuvan paremmaksi
mistä sen lohdutuksen saa,
peittelyn kyvyn vastata
huutoon pimeydestä
mistä ne sana
tulevat, jotka
antavat kaikupohjan
omaan minään
ihmiseen itseensä
olemalla ihminen
ihmistä itseään varten
ja
silti eläen omaa
elämäänsä
sitä elämää,
joka ruokkii
parkaisun
kuultuaan
imien rintaa,
elävää elämää
ja pikku hiljaa
tuntonsa vahvistuessa
hiipii hiljaisuuteen
miten tätä
maailman pahuutta
kestää,
tätä tyhmää
ja aineellista
häilyvyyttä
miten se
elävä vesi
virtaa sieluissamme
antaa sydämemme
elämänhimon
katsoa itseään silmiin
pelon ja
ihmettelyn muuntua
ahneudeksi
kykyyn murskata
jokainen
luu,
jokainen ajatus
halkeamaan
siitä paskan tärkeydestä,
jota hapatuksemme
kantaa sisällään
vetäen välillä
verhoja eteemme
välillä avaten ja
miettien olisiko
se totta
suuria menneitä unelmia
vai
vasta
vastaan
kävelevää todellisuutta
miten ne unet
osaavatkin olla
niin todellisia
hetken voisi
kuvitella
miten se elämää
ruokkinut käsi
osui poskelle
silitti sitä
niin kuin
illoin vähän ennen
unta sillä oli tapana
silittää hiuksia,
lukea satujaan ja
rukouksiaan
kiitos menneestä ja
toivomus huomiselle
ja niinhän se hävisi kuin
silmäni sulkeutuivat,
tuulenhenki olisi
huuhtonut ja
valaissut tienoon
tajunnut sen sisäisen
piirteen kykyyn
olla kanssani, kun
en itse enää
jaksanut kantaa
maailmani taakkaa
aamun sarasateessa
aina kauneimmatkin
unet pakenevat
unet ovat kuin
ihmiset, jotka
ovat olemassa
toisilleen hetken
ja muuntuvat siitä
pieninä annoksina
tajunnassaan
toisiaan puoleensa
vetäviksi ja hylkiviksi
terävä liekki on
niin helppo sammuttaa
äärettömään mereen
hiljaisuuteen, joka
sulkee tiet ja
katseen elämästä
ensimmäisellä kosketuksella
on aina oma avaruutensa
ympärillään
samaa lopullisuuden leimaa,
joka alkaa jossain vaiheessa
uudelleen,
mutta siinä
ensimmäisessä kohtaamisessa
on kaikki,
jota myöhemmät hetket heijastelevat
tehden uusista tunteista
niin ristiriitaisia
joillekin lopullisuutta
ja
toisille tie
uuteen alkuun
me olemme
siunattuja keväästä
kaikille se
sama aurinko
voima, joka
on ilmaisen
valon suoma ihme
niin se hellii
meitä raikkaudellaan,
ujolla kaipauksen lumollaan
se kaunis
valo yhdistää
meidät,
kasvomme,
tunteemme ja
sydämemme
tehden pääomaa
jokaiseen sen
valon läpäisevyyden
antamissa rajoissa
sytyttää loiste silmiin
se taitaa tietää
jotain onnen antimista
miten öiden tähtiä
kiillotetaan
ja
kohtalot kannattelevat
toinen toisiaan
meillä jokaisella
on osoite
tässä
maailmankaikkeudessa
meillä on katto ja
seinät
mutta ovet ja
ikkunat
ovat lentämistä varten
mikä ihme ihmisen
elämässä on
vetää sovituksen kaipuuta
kun voi lentää ja
pitää lankoja
omissa hennoissa
käsissään
jokaisessa siiven
iskussa
pitää kärsimyksiään
ja intohimon
hämmentämiä kokemuksiaan
rakkauden muotoinen
kuva sydämessään
saaden kaikki sanat
ja teot kompastelemaan
etsimään sitä
tuttua äären muotoa
sitä uutta
välimatkaa ja
samalla
sitä samaa
ylitsepääsemätöntä
turvaa jota
jokainen on
kehossaan kokenut
saman elämä
samassa ruumissa
tuntuvaa sykettä
jonka konkretisoi
se ensikertainen parkaisu ja
ilmoille herahtanut
maitoneste,
joka kihlautuu
syntyvän elämän kanssa
aika kuluu ja
elämät tulevat ja
menevät
meillä on kaipauksemme
aina siihen menneeseen
ja vaikeutemme
muistaa, että
elämä on nyt
pieni pala
musiikkia,
katse tai
sanoja saa
elämän palaamaan
johonkin,
joka nostaa haikeuden
uskollisuudentunnoksi
tuolle menneelle
mutta me olemme
nälkäisiä,
me aistiemme varassa
puurtavat ihmiset
olemme valmiit
haukkamaan vaikka
koko maailman
jotta saisimme
nieltyä ulkoisen kauneuden
osaksi sisästä
rikkautta
luulemme tekevämme
sen maailman tähden
ja silti tunnemme
jossain kaukaisuudessa
se kodin olevan
lähempänä
jossain niissä
hennoissa käsissä,
vahvassa luonteessa
asuu juuri
asuu leipä ja vaate,
joka kouli
elämään siemeniä,
ituja, joista
kasvoi nuoruus
inhimillisen tunteen
synnyttää muutakin
kuin pelkkiä
elämänkäsityksiä
moraalista
kaikkea mikä
koskee kehoa ja
sielua
perustansa
tehdäkseen
kiintymyksestä
rakkaudelleen luvallista
ja toisaalta ne kaikki valheet,
jotka antavat arvon
nöyryytyksen toisensa jälkeen
nauraa päin naamaa
painien kanssamme
vihaten ja rakastaen
ainaiset vilunväreet ruumissaan
ihmisen ilmeeseen
syttyy yhtä
helposti kipinä
kuin se
menettää tasapainonsa
ohittaa rajan
tarttua ihanteellisimpaan
ajatteluun
lumoutuneena
katsoo noita
sieluun asti loistavia
kasvoja, jotka
jokapäiväinen arki
ja yö hukuttavat
varjoonsa
niissä tuntui
kasvavan ikuinen kevät,
meri ja valkoinen taivas
kuvastaen vapautta
nukkuvan huoleton
hengitys rauhaa
ja vienosti soljuva
musiikki tuntui
tarrautuvan
suun pieliin
se ihanteellinen nuotti
halusi kasvaa kiinni
siihen ruumiiseen
siihen säveleen
hukkui kaikki ympäröivä
maallinen
samaan tapaan muistin
kuinka silmäni
nukahtivat pois siitä
silittävästä otteesta
kuinka syvä
rakkaus
tuntui aina
niin elävänä nukkuessaan
en ole voinut
unohtaa
miten herkkä
olen rakkautta kohtaan
miteh se lopettaa tunteiden
kätkemisen tarpeen
avaa suunsa ja
sulkee silmänsä,
samoja ihania eleitä
jokainen pelkää
kadottavansa itsensä
olevansa velkaa
kiitollisuudelle,
miten se tunne
syöpyy ensin lihaan
ja sitten sieluun
koko ihmisen
elämä yhtyy
siinä yhdessä antamisen
hetkessä
siinä rakkauden
hetkellä
on yhtä suojaamaton
kuin kuolema ottaa omansa
vapauttaen kiintymyksen
tunteista,
vapauttaa
viimeisen naamion
jokaisen kasvoilta
siinä hetkessä
punnitaan onko
kukaan voittanut,
osaako kukaan
hengittää ja elää
osaako kukaan kuulla
rakkaudesta
nälkäisen ihmisen
sanaa ilman
että sitä täytyy pyytää
tai vapauttaa
sen silmät näkemään
kaiken muuntuvuudessa
asuu vuosisatojen sisältö
jokainen on tullessaan
yksin,
lähtiessään yksin
ja silti se suurin
niistä tunteista syntyy
ilman ulkopuolista kohtaloa
ilman ulkoista
sävelmää, ilman
sinisen sävyjä
ilman valkean
nähdä illan hämärää
niin se aistillinen todellisuus
pitää sinua rakkaani
kuin osia itsessään
siinä alati muuttuvassa elämässä
en tunne itseäni,
en tunne elämää
mutta tunnen
ihanteet ympärilläni
tunnen
pelkääväni totuutta,
elämän pelkoa
veräjän sulkeutua
kuinka rakkautta
täynnä oleva käsi
silittää
hiuksista uneen
ja
kokonainen aikakausi
eheytyy
äänettömyyttään
sanomatta sanaakaan (we don't say goodbye)
---niin hiljaa on kasvos tuntu
niin hiljaa,
mutta
hiuksillein lämmön valaa,
kun kosketus tuo
lohtunsa suo
kotiinsa rakkaan taas palaa
taivaansa uniin hiljaisiin---
melko hyvin
antanut tiedottoman
rohkeuden
häivyttää väsyneet
päähän pistot
veitsellä
leikaten
teeskentelyn kyvyn
ahdistaa
elämän voimani
persoonallisuuteni
nälkäisen katseen
takaisin kohti
sisäistä varmuutta
kuolleen ihmisen
yksinäisyys oli
vedetty takaisin
maallisen voiman
suomaan iloon
eilen olin
vielä
rannalle ajautunut
romu
patsas,
joka tuijotti eteensä
tunsi jäätävän
tuulen poskillaan,
vartalossaan
mutta kipeintä teki
sielun ja sydämen kohdalla
se
se vasta
mykistää ihmisen
ja
tuo sopimattoman
soitannon kulkuunsa
luo tietoisuuden
monista elämän turhuuksista
ja kun niillä
silmillä katsoo
kovin pitkään
häikäilemätöntä
siinä helposti
tulee kysyneeksi
itseltään
mikä on tämä
ääriviivojen
suoma vapaus
mikä kasvattaa meistä
lempeitä, antaa
rakkautta
antaa uskon ja
anteeksiannon
ja toivon siihen
huomiseen kiinnittyä
kuiskaukseen kaiken
muuttuvan paremmaksi
mistä sen lohdutuksen saa,
peittelyn kyvyn vastata
huutoon pimeydestä
mistä ne sana
tulevat, jotka
antavat kaikupohjan
omaan minään
ihmiseen itseensä
olemalla ihminen
ihmistä itseään varten
ja
silti eläen omaa
elämäänsä
sitä elämää,
joka ruokkii
parkaisun
kuultuaan
imien rintaa,
elävää elämää
ja pikku hiljaa
tuntonsa vahvistuessa
hiipii hiljaisuuteen
miten tätä
maailman pahuutta
kestää,
tätä tyhmää
ja aineellista
häilyvyyttä
miten se
elävä vesi
virtaa sieluissamme
antaa sydämemme
elämänhimon
katsoa itseään silmiin
pelon ja
ihmettelyn muuntua
ahneudeksi
kykyyn murskata
jokainen
luu,
jokainen ajatus
halkeamaan
siitä paskan tärkeydestä,
jota hapatuksemme
kantaa sisällään
vetäen välillä
verhoja eteemme
välillä avaten ja
miettien olisiko
se totta
suuria menneitä unelmia
vai
vasta
vastaan
kävelevää todellisuutta
miten ne unet
osaavatkin olla
niin todellisia
hetken voisi
kuvitella
miten se elämää
ruokkinut käsi
osui poskelle
silitti sitä
niin kuin
illoin vähän ennen
unta sillä oli tapana
silittää hiuksia,
lukea satujaan ja
rukouksiaan
kiitos menneestä ja
toivomus huomiselle
ja niinhän se hävisi kuin
silmäni sulkeutuivat,
tuulenhenki olisi
huuhtonut ja
valaissut tienoon
tajunnut sen sisäisen
piirteen kykyyn
olla kanssani, kun
en itse enää
jaksanut kantaa
maailmani taakkaa
aamun sarasateessa
aina kauneimmatkin
unet pakenevat
unet ovat kuin
ihmiset, jotka
ovat olemassa
toisilleen hetken
ja muuntuvat siitä
pieninä annoksina
tajunnassaan
toisiaan puoleensa
vetäviksi ja hylkiviksi
terävä liekki on
niin helppo sammuttaa
äärettömään mereen
hiljaisuuteen, joka
sulkee tiet ja
katseen elämästä
ensimmäisellä kosketuksella
on aina oma avaruutensa
ympärillään
samaa lopullisuuden leimaa,
joka alkaa jossain vaiheessa
uudelleen,
mutta siinä
ensimmäisessä kohtaamisessa
on kaikki,
jota myöhemmät hetket heijastelevat
tehden uusista tunteista
niin ristiriitaisia
joillekin lopullisuutta
ja
toisille tie
uuteen alkuun
me olemme
siunattuja keväästä
kaikille se
sama aurinko
voima, joka
on ilmaisen
valon suoma ihme
niin se hellii
meitä raikkaudellaan,
ujolla kaipauksen lumollaan
se kaunis
valo yhdistää
meidät,
kasvomme,
tunteemme ja
sydämemme
tehden pääomaa
jokaiseen sen
valon läpäisevyyden
antamissa rajoissa
sytyttää loiste silmiin
se taitaa tietää
jotain onnen antimista
miten öiden tähtiä
kiillotetaan
ja
kohtalot kannattelevat
toinen toisiaan
meillä jokaisella
on osoite
tässä
maailmankaikkeudessa
meillä on katto ja
seinät
mutta ovet ja
ikkunat
ovat lentämistä varten
mikä ihme ihmisen
elämässä on
vetää sovituksen kaipuuta
kun voi lentää ja
pitää lankoja
omissa hennoissa
käsissään
jokaisessa siiven
iskussa
pitää kärsimyksiään
ja intohimon
hämmentämiä kokemuksiaan
rakkauden muotoinen
kuva sydämessään
saaden kaikki sanat
ja teot kompastelemaan
etsimään sitä
tuttua äären muotoa
sitä uutta
välimatkaa ja
samalla
sitä samaa
ylitsepääsemätöntä
turvaa jota
jokainen on
kehossaan kokenut
saman elämä
samassa ruumissa
tuntuvaa sykettä
jonka konkretisoi
se ensikertainen parkaisu ja
ilmoille herahtanut
maitoneste,
joka kihlautuu
syntyvän elämän kanssa
aika kuluu ja
elämät tulevat ja
menevät
meillä on kaipauksemme
aina siihen menneeseen
ja vaikeutemme
muistaa, että
elämä on nyt
pieni pala
musiikkia,
katse tai
sanoja saa
elämän palaamaan
johonkin,
joka nostaa haikeuden
uskollisuudentunnoksi
tuolle menneelle
mutta me olemme
nälkäisiä,
me aistiemme varassa
puurtavat ihmiset
olemme valmiit
haukkamaan vaikka
koko maailman
jotta saisimme
nieltyä ulkoisen kauneuden
osaksi sisästä
rikkautta
luulemme tekevämme
sen maailman tähden
ja silti tunnemme
jossain kaukaisuudessa
se kodin olevan
lähempänä
jossain niissä
hennoissa käsissä,
vahvassa luonteessa
asuu juuri
asuu leipä ja vaate,
joka kouli
elämään siemeniä,
ituja, joista
kasvoi nuoruus
inhimillisen tunteen
synnyttää muutakin
kuin pelkkiä
elämänkäsityksiä
moraalista
kaikkea mikä
koskee kehoa ja
sielua
perustansa
tehdäkseen
kiintymyksestä
rakkaudelleen luvallista
ja toisaalta ne kaikki valheet,
jotka antavat arvon
nöyryytyksen toisensa jälkeen
nauraa päin naamaa
painien kanssamme
vihaten ja rakastaen
ainaiset vilunväreet ruumissaan
ihmisen ilmeeseen
syttyy yhtä
helposti kipinä
kuin se
menettää tasapainonsa
ohittaa rajan
tarttua ihanteellisimpaan
ajatteluun
lumoutuneena
katsoo noita
sieluun asti loistavia
kasvoja, jotka
jokapäiväinen arki
ja yö hukuttavat
varjoonsa
niissä tuntui
kasvavan ikuinen kevät,
meri ja valkoinen taivas
kuvastaen vapautta
nukkuvan huoleton
hengitys rauhaa
ja vienosti soljuva
musiikki tuntui
tarrautuvan
suun pieliin
se ihanteellinen nuotti
halusi kasvaa kiinni
siihen ruumiiseen
siihen säveleen
hukkui kaikki ympäröivä
maallinen
samaan tapaan muistin
kuinka silmäni
nukahtivat pois siitä
silittävästä otteesta
kuinka syvä
rakkaus
tuntui aina
niin elävänä nukkuessaan
en ole voinut
unohtaa
miten herkkä
olen rakkautta kohtaan
miteh se lopettaa tunteiden
kätkemisen tarpeen
avaa suunsa ja
sulkee silmänsä,
samoja ihania eleitä
jokainen pelkää
kadottavansa itsensä
olevansa velkaa
kiitollisuudelle,
miten se tunne
syöpyy ensin lihaan
ja sitten sieluun
koko ihmisen
elämä yhtyy
siinä yhdessä antamisen
hetkessä
siinä rakkauden
hetkellä
on yhtä suojaamaton
kuin kuolema ottaa omansa
vapauttaen kiintymyksen
tunteista,
vapauttaa
viimeisen naamion
jokaisen kasvoilta
siinä hetkessä
punnitaan onko
kukaan voittanut,
osaako kukaan
hengittää ja elää
osaako kukaan kuulla
rakkaudesta
nälkäisen ihmisen
sanaa ilman
että sitä täytyy pyytää
tai vapauttaa
sen silmät näkemään
kaiken muuntuvuudessa
asuu vuosisatojen sisältö
jokainen on tullessaan
yksin,
lähtiessään yksin
ja silti se suurin
niistä tunteista syntyy
ilman ulkopuolista kohtaloa
ilman ulkoista
sävelmää, ilman
sinisen sävyjä
ilman valkean
nähdä illan hämärää
niin se aistillinen todellisuus
pitää sinua rakkaani
kuin osia itsessään
siinä alati muuttuvassa elämässä
en tunne itseäni,
en tunne elämää
mutta tunnen
ihanteet ympärilläni
tunnen
pelkääväni totuutta,
elämän pelkoa
veräjän sulkeutua
kuinka rakkautta
täynnä oleva käsi
silittää
hiuksista uneen
ja
kokonainen aikakausi
eheytyy
äänettömyyttään
sanomatta sanaakaan (we don't say goodbye)
---niin hiljaa on kasvos tuntu
niin hiljaa,
mutta
hiuksillein lämmön valaa,
kun kosketus tuo
lohtunsa suo
kotiinsa rakkaan taas palaa
taivaansa uniin hiljaisiin---
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=bZolfKgW5Is
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Mietin itse asiassa nyt, kumpi on eksyneessä maailmassa pahempaa: olla itse samanlainen eksynyt, vai vastavirtaan kulkeva tiedostava yksilö.
Uni katoaa kuten aika. Hetket syntymästä kuolemaan ovat vain häivähdys. Uni elämässämme silti lohtua tuoden. Kevätkin lohduttaa nyt kulkijaa valollaan, antaa merkin elinvoimasta ja uudesta alusta. Niin sanotusta vapaudesta. Ajatukset herättävä runo.
Sivut