Immortality

Olin nukkunut
melko hyvin
 
antanut tiedottoman
rohkeuden
häivyttää väsyneet
päähän pistot
 
veitsellä
leikaten
 
teeskentelyn kyvyn
ahdistaa
elämän voimani
 
persoonallisuuteni
nälkäisen katseen
takaisin kohti
sisäistä varmuutta
 
kuolleen ihmisen
yksinäisyys oli
vedetty takaisin
maallisen voiman
suomaan iloon
 

 
eilen olin
vielä
rannalle ajautunut
romu
 
patsas,
joka tuijotti eteensä
 
tunsi jäätävän
tuulen poskillaan,
vartalossaan
 
mutta kipeintä teki
sielun ja sydämen kohdalla
 
se
se vasta
mykistää ihmisen
ja
tuo sopimattoman
soitannon kulkuunsa
 
luo tietoisuuden
monista elämän turhuuksista
 
ja kun niillä
silmillä katsoo
kovin pitkään

häikäilemätöntä

 
siinä helposti
tulee kysyneeksi
itseltään
 
mikä on tämä
ääriviivojen
suoma vapaus
 
mikä kasvattaa meistä
lempeitä, antaa
rakkautta
antaa uskon ja
anteeksiannon
 
ja toivon siihen
huomiseen kiinnittyä
 
kuiskaukseen kaiken
muuttuvan paremmaksi
 
 
 
mistä sen lohdutuksen saa,
peittelyn kyvyn vastata
huutoon pimeydestä
 
mistä ne sana
tulevat, jotka
antavat kaikupohjan
omaan minään
 
ihmiseen itseensä
olemalla ihminen
ihmistä itseään varten
ja
silti eläen omaa
elämäänsä
 
sitä elämää,
joka ruokkii
parkaisun
kuultuaan
 
imien rintaa,
elävää elämää
ja pikku hiljaa
tuntonsa vahvistuessa
hiipii hiljaisuuteen
 
 
 
miten tätä
maailman pahuutta
kestää,
tätä tyhmää
ja aineellista
häilyvyyttä
 
 

miten se
elävä vesi
virtaa sieluissamme
 
antaa sydämemme
elämänhimon
katsoa itseään silmiin
 
pelon ja
ihmettelyn muuntua
ahneudeksi
 
kykyyn murskata
jokainen
luu,
jokainen ajatus
halkeamaan

siitä paskan tärkeydestä,
jota hapatuksemme
kantaa sisällään
 
vetäen välillä
verhoja eteemme
 
välillä avaten ja
miettien olisiko
se totta
 
suuria menneitä unelmia
vai
vasta
vastaan
kävelevää todellisuutta
 
 
 
miten ne unet
osaavatkin olla
niin todellisia
 
hetken voisi
kuvitella
miten se elämää
ruokkinut käsi
osui poskelle
 
silitti sitä
niin kuin
illoin vähän ennen
unta sillä oli tapana
silittää hiuksia,
lukea satujaan ja
rukouksiaan
 
kiitos menneestä ja
toivomus huomiselle
 
ja niinhän se hävisi kuin
silmäni sulkeutuivat,
tuulenhenki olisi
huuhtonut ja
valaissut tienoon
 
tajunnut sen sisäisen
piirteen kykyyn
olla kanssani, kun
en itse enää
jaksanut kantaa
maailmani taakkaa
 
 
 
aamun sarasateessa
aina kauneimmatkin
unet pakenevat
 
unet ovat kuin
ihmiset, jotka
ovat olemassa
toisilleen hetken
 
ja muuntuvat siitä
pieninä annoksina
tajunnassaan
toisiaan puoleensa
vetäviksi ja hylkiviksi
 
terävä liekki on
niin helppo sammuttaa
äärettömään mereen
 
hiljaisuuteen, joka
sulkee tiet ja
katseen elämästä
 
ensimmäisellä kosketuksella
on aina oma avaruutensa
ympärillään
 
samaa lopullisuuden leimaa,
joka alkaa jossain vaiheessa
uudelleen,
mutta siinä
ensimmäisessä kohtaamisessa
on kaikki,

jota myöhemmät hetket heijastelevat
 
tehden uusista tunteista
niin ristiriitaisia
 
joillekin lopullisuutta
ja
toisille tie
uuteen alkuun
 
 
 
me olemme
siunattuja keväästä
 
kaikille se
sama aurinko
 
voima, joka
on ilmaisen
valon suoma ihme
 
niin se hellii
meitä raikkaudellaan,
ujolla kaipauksen lumollaan
 
se kaunis
valo yhdistää
meidät,
kasvomme,
tunteemme ja
sydämemme
 
tehden pääomaa
jokaiseen sen
valon läpäisevyyden
antamissa rajoissa
 
sytyttää loiste silmiin

se taitaa tietää
jotain onnen antimista
 
miten öiden tähtiä
kiillotetaan

ja
 
kohtalot kannattelevat
toinen toisiaan

 
 
 
meillä jokaisella
on osoite
tässä
maailmankaikkeudessa
 
meillä on katto ja
seinät
 
mutta ovet ja
ikkunat
ovat lentämistä varten
 
mikä ihme ihmisen
elämässä on

vetää sovituksen kaipuuta
 
kun voi lentää ja
pitää lankoja
omissa hennoissa
käsissään
 
jokaisessa siiven
iskussa
pitää kärsimyksiään
ja intohimon
hämmentämiä kokemuksiaan
 
rakkauden muotoinen
kuva sydämessään
saaden kaikki sanat
ja teot kompastelemaan
 
etsimään sitä
tuttua äären muotoa
 
sitä uutta
välimatkaa ja
samalla
sitä samaa
ylitsepääsemätöntä
turvaa jota
jokainen on 
kehossaan kokenut
 
saman elämä
samassa ruumissa
tuntuvaa sykettä
 
jonka konkretisoi
se ensikertainen parkaisu ja
ilmoille herahtanut
maitoneste,
joka kihlautuu
syntyvän elämän kanssa
 
 
 
aika kuluu ja
elämät tulevat ja
menevät
 
meillä on kaipauksemme
aina siihen menneeseen
ja vaikeutemme
muistaa, että
elämä on nyt
 
pieni pala
musiikkia,
katse tai
sanoja saa
elämän palaamaan
johonkin,
joka nostaa haikeuden
 
uskollisuudentunnoksi
tuolle menneelle
 
mutta me olemme
nälkäisiä,
me aistiemme varassa
puurtavat ihmiset
olemme valmiit
haukkamaan vaikka
koko maailman
 
jotta saisimme
nieltyä ulkoisen kauneuden
osaksi sisästä
rikkautta
 
luulemme tekevämme
sen maailman tähden
 
ja silti tunnemme
jossain kaukaisuudessa
se kodin olevan
lähempänä
 
jossain niissä
hennoissa käsissä,
vahvassa luonteessa
asuu juuri
 
asuu leipä ja vaate,
joka kouli
elämään siemeniä,
ituja, joista
kasvoi nuoruus
 
inhimillisen tunteen
synnyttää muutakin
kuin pelkkiä
elämänkäsityksiä
moraalista
 
kaikkea mikä
koskee kehoa ja
sielua
 
perustansa

tehdäkseen
kiintymyksestä
rakkaudelleen luvallista
 
ja toisaalta ne kaikki valheet,
jotka antavat arvon
nöyryytyksen toisensa jälkeen
nauraa päin naamaa
 
painien kanssamme
vihaten ja rakastaen
ainaiset vilunväreet ruumissaan
 
 
 
ihmisen ilmeeseen
syttyy yhtä
helposti kipinä
kuin se
menettää tasapainonsa
 
ohittaa rajan
tarttua ihanteellisimpaan
ajatteluun
 
lumoutuneena
katsoo noita
sieluun asti loistavia
kasvoja, jotka
jokapäiväinen arki
ja yö hukuttavat
varjoonsa
 
niissä tuntui
kasvavan ikuinen kevät,
meri ja valkoinen taivas

kuvastaen vapautta
 
nukkuvan huoleton
hengitys rauhaa
 
ja vienosti soljuva
musiikki tuntui
tarrautuvan
suun pieliin
 
se ihanteellinen nuotti
halusi kasvaa kiinni
siihen ruumiiseen
 
siihen säveleen
hukkui kaikki ympäröivä
maallinen
 
samaan tapaan muistin
kuinka silmäni
nukahtivat pois siitä
silittävästä otteesta
 
kuinka syvä
rakkaus
tuntui aina
niin elävänä nukkuessaan
 
 
 
en ole voinut
unohtaa
miten herkkä
olen rakkautta kohtaan
 
miteh se lopettaa tunteiden
kätkemisen tarpeen
 
avaa suunsa ja
sulkee silmänsä,
samoja ihania eleitä
 
jokainen pelkää
 
kadottavansa itsensä
 
olevansa velkaa
kiitollisuudelle,
miten se tunne
syöpyy ensin lihaan
ja sitten sieluun
 
 
 
koko ihmisen
elämä yhtyy
siinä yhdessä antamisen
hetkessä
 
siinä rakkauden
hetkellä
on yhtä suojaamaton
kuin kuolema ottaa omansa
 
vapauttaen kiintymyksen
tunteista,
vapauttaa
viimeisen naamion
jokaisen kasvoilta
 
siinä hetkessä
punnitaan onko
kukaan voittanut,
 
osaako kukaan
hengittää ja elää
 
osaako kukaan kuulla
rakkaudesta
nälkäisen ihmisen
sanaa ilman
että sitä täytyy pyytää
 
tai vapauttaa
sen silmät näkemään
 
 
 
 
kaiken muuntuvuudessa
asuu vuosisatojen sisältö
 
jokainen on tullessaan
yksin,
lähtiessään yksin
 
ja silti se suurin
niistä tunteista syntyy
ilman ulkopuolista kohtaloa
 
ilman ulkoista
sävelmää, ilman
sinisen sävyjä
 
ilman valkean
nähdä illan hämärää
 
niin se aistillinen todellisuus
pitää sinua rakkaani
kuin osia itsessään
siinä alati muuttuvassa elämässä
 
 
 
en tunne itseäni,
en tunne elämää
 
mutta tunnen
ihanteet ympärilläni
 
tunnen
pelkääväni totuutta,
elämän pelkoa
 
veräjän sulkeutua
 
kuinka rakkautta
täynnä oleva käsi
silittää
hiuksista uneen
 
ja
kokonainen aikakausi
eheytyy 

äänettömyyttään

sanomatta sanaakaan (we don't say goodbye)

 
 
 
 
---niin hiljaa on kasvos tuntu
    niin hiljaa,
    mutta
    hiuksillein lämmön valaa,
    kun kosketus tuo
    lohtunsa suo
    kotiinsa rakkaan taas palaa
    taivaansa uniin hiljaisiin---