Puu

Talven selkä on taitettu, alkaa pilkahtaa toivo luonnon heräämisestä, päivät pitenevät, eikä välttämättä muista kuinka kello kuitenkin kokoajan syö aikaa tiimalasista.
Ajan kulkua ei voi pysäyttää ja kaikki mitä olemme pitäneet pysyvänä, muuttaa muotoaan.
Puu joka on vuosisatoja seisonut paikallaan ja jonka suojassa linnut ja eläimet ovat saaneet olla turvassa pahaa maailmaa ja joka kuninkaallisella olemuksellaan on antanut suojan myös muille puille, on ottanut vastaan talven tuulet ja tuiskut, kuin myös kesän rajut ukkosenjumalan nuolen iskut.
Ei osaa ajatella että tuo puu ei enää olisikaan se vahvin, että sen oksat alkavat pikkuhiljaa menettää voimaansa ja tulee aika, kun muiden täytyy tukea tuota ylvästä metsän veistosta ja antaa sille suoja maailmaa vastaan. Katoaa taju nähdä ajan tekemät uurteet puun kaarnassa ja maailman kylkeen lyömät lovet ja runnut, kun tämän tajuaa, tulee ensin pelko menettämisestä, siitä että jokin pysyvä ei olekaan enää sitä mitä se on ollut aina. 
Hetken kun miettii, pohtii ja pähkäilee, pelkäänkö elämää, pelkäänkö sen raadollisuutta, pelkäänkö mitä voi tapahtua, vai pelkäänkö vain miltä minusta tuntuu.
Tuo puu, se on vieläkin se sama vahva tukipilari mitä se on ollut aina, senkin on välillä levättävä, nuoremmat uupuvat jo pieneen vastatuuleen, vanha viisas puu kertoo tähän, sinne on rakennettava vahvemmat juuret joilla tuuli kestetään. 
Eli kaikki mitä vanha puu voi kertoa, kestetyt vaikeat ajat kun piti kilpailla elämästä, näyttää että minä pystyn, olla vahvempi kuin muut, kantaa oksillaan kaikki se mitä muut ei kestä, ovat kasvattaneet hänestä tuon puun joka on myös nähnyt sen kaiken ilon ja elinvoiman mitä keväät ovat tuoneet. 
Pienet oravat jotka kilpaa juosten vilistävät pitkin oksiaan, pienet linnut jotka hennoin siivin lähtevät pesästään, pienen hirven vasan joka emänsä kanssa oksien alta on hakenut suojaa ja josta on tullut koko metsän vahvin ja ylväin sarvipää tai pieni karhu joka oksissa kiipeillessään on miettinyt kuinka hänestä tulee vielä metsän kuningas. 
Tätä mitään ei puulta voi ottaa pois, tämä kaikki on tehnyt hänestä sen vahvan valtiaan joka vielä eteenpäinkin neuvoo ja opastaa nuorempia jotka kipuilevat riittämisen ja jaksamisen kanssa, kasvattavat juuriaan vastuksia vasten. 
Tuo puu ottaa vastaan ja kuuntelee, ei tarvitse edes sanoa sanaa kun tuntee sen lämmön ja vilpittömän rakkauden ja ymmärryksen. 
Kaikki tämä on vain ajan tuomaa, vastukset, ilot, rakkaudet, surut, nämä kaikki kasvattavat myös meistä sitä mitä olemme sitten kun olemme kuin tuo vanha puu.
Karsu