Novelli: Walter Kingon kuolevaisuus

Minun nimeni on Walter Kingon ja tämä on kertomukseni siitä kuinka halusin tulla kuolevaiseksi. Menneinä aikoina ihmiset olivat olleet kuolevaisia, joten silloin ei tällaista ongelmaa ollut. Ihmiset olivat eläneet, paritelleet, syöneet, katsoneet elokuvia, kuunnelleet musiikkia, polttaneet tupakkaa ja jointteja, käyttäneet alkoholia, ajaneet autoilla ja junilla ja rakentaneet toinen toistaan korkeampia rakennuksia ja ydinvoimaloita, käyneet kuussa ja kaikkea muuta sellaista. Ja tietenkin lopulta he olivat kuolleet, mikä oli mielestäni ylellisyyttä mihin minulla ei ole nykyisessä elämässäni varaa.

Vaatimaton tarinani alkaa jotenkin näin.

Ollessani nuori isäni oli omistanut muun muassa elokuvateatterin. Lapsuuteni päivät menivät elokuvia katsellessa ja science-fiction-elokuvat olivat suurinta herkkuani. Muistan aina ne kauniit kesäpäivät jotka vietin isäni hienossa, vaikkakin tosin silloin vaatimattomassa, teatterissa. Kamera heitti kuvia valkokankaalle toinen toisensa perään ja minä olin myyty. Olen aina ollut mielestäni tyytyväinen vähään ja koko elämäni on todistusta siitä, niin ainakin toivon, että minusta ajatellaan sitten kun olen löytänyt etsimäni kuolevaisuuden ja lopulta kuollut.

Ollessani nuori tapahtui myös kaikenlaista muuta. Koko maailma oli myllerryksessä ja sekaisin ja maailmalla sodittiin, mutta minä en silloin tiennyt siitä mitään ja niin ollen se ei koskettanut minua millään tavalla. Minulle riitti kun sain tutustua rauhassa itseeni ja masturboida silloin kun halusin. Siinäpä vasta juttu, masturbaatio! Hyvinpä vähän tiesin vielä silloin millaiseksi taakaksi seksuaalisuus minulle muodostuisi. Se tulisi melkein tuhoamaan minut ja tuhosi ainakin muutamia ihmisiä elämäni varrella!

Eräänä päivänä isäni tuli luokseni (juuri kun olin lopettanut yhden masturbaation) ja sanoi vakavalla, lujalla ja ankaralla äänelle jossa oli voimaksasta arvovaltaa. ”Neljäs maailmansota on alkamassa ja ihmiskunta oli lähdössä avaruuteen ja me lähdemme sinne sen mukana!”

Ihmettelin mitä isäni oikein puhui, mutta nyökkäsin vain merkiksi siitä, että olin ymmärtänyt asian vaikka en ollutkaan. Nyt näin jälkeen päin ajattelin, että isäni olisi voinut esittää asian minulle lempeämmin. Eihän sitä joka päivä lähdetty vieraille planeetoille asumaan uuteen siirtokuntaan.

Vihdoin koitti päivä jolloin lähdimme avaruuteen. Minä olin innoissani (siihen aikaan osasin vielä olla innoissani monista asioista) ja mennessämme autolla eteenpäin katuja katselin vaihtuvia maisemin viimeistä kertaa ja yritin painaa niitä muistiini parhaani mukaan ajatellen, että kirjoittaisin muistoistani science fiction-kirjan myöhemmällä iällä elämänkokemukseni kartuttua. Muistissani ei ollut vielä silloin niin paljon kielteisiä kokemuksia mitä siellä nykyään on ja oloni oli vielä silloin aika hyvä ja optimistinen. Odotin siis innolla tulevaisuutta toisella planeetalla, niin innoissa kuin nuori science fictionista pitävä nuori poika vaan voi. Vähänpä tiesin vielä silloin, että jonain päivänä muistini valkokangas tulisi olemaan täynnä sellaisia muistoja joita muistellessa tahtoi lähinnä vain kuolla pois jollain miellyttävällä tavalla. Ehkä nopea sydänkohtaus olisi hyvä tapa lähteä, mietin, mutta sekään ei ole minulle nykyään mahdollista. Sellaista se on kun koko ihmisen keho muokataan elämään ikuisuutta varten!

Perheemme avaruusmatka toiselle planeetalle ei ole oleellinen tarinamme kannalta joten jätän sen kertomatta. Tarinamme kannalta taas on tärkeää, että kerron subjektiivisen kokemukseni asioista mahdollisimman rehellisesti niin kuin kaikki tapahtui. Siten voin ehkä auttaa jotain muuta ihmistä joka joutuu samaan tilanteeseen johon minä olen joutunut. Umpikujaan hirttoköyden päähän.

Meni vuosia kunnes uudelle planeetalle oli saatu rakennettua kaupunkeja teineen, kauppoineen, kouluineen, autoineen ja muineen. Silloin minä olin aikuisuuden kynnyksellä ja vielä myönteisissä sielun maisemissa. Opiskelin, harrastin musiikkia ja filosofiaa ja luin edelleen science fictionia, minulla oli kyseisen genren kirjoja koko kotini hyllyt täynnä. Se oli kokoelma josta olin hyvin ylpeä ehkä jopa vähän lapsellisella tavalla.

Eräänä päivänä elämääni tuli nainen nimeltä Elisa Watchman. Tapasin tämän nuoren ja kauniin naisen kirjastossa ja koimme heti olevamme sielunkumppaneita. Vähintäänkin. Yhdessä makailimme kuukaudet sängyssä ja rakastelimme ja luimme kirjoja. Hyviä kirjoja. Sitten, eräänä päivänä Elisa tuli innoissaan kotiimme ja sanoi olevansa raskaana ja minä olin pakahtua onnesta. Oma lapsi, niin kuvittelin, tekisi kaiken auvoisen onnelliseksi.

Nimesimme lapsen Matildaksi ja aikaa meni ja hänestä kasvoi lopulta oikein kunnollinen nuori nainen. Niin kuin hänen äitinsäkin oli ollut silloin kun vielä oli elossa eikä vielä kummitellut minulle.

Sitten siirtokuntamme ja kaupunki jossa asuimme saivat yllättäviä vieraita. Muukalaiset avaruudesta ottivat yhteyttä meihin, ihmisiin jotka asuimme uudella planeetallamme, WackaZoo-nimeltään (en koskaan saanut tietää miksi kaupunkimme oli nimetty noin typerästi!). He ottivat yhteyttä rauhanomaisesti, mutta ihmiset käsittivät taas kerran kaiken väärin ja se johti lopulta sotaan.

Minäkin osallistuin tuohon sotaan. Luulin taistelevani kunnian puolesta. Nykyään tiedän, ettei sellaista kunniaa olekaan minkä takia kannattaisi sotia.

Minä, Walter Kingon, haavoittui pahasti tuossa sodassa. Niin pahasti, että minun tietoisuus täytyi irroittaa entisestä ruumiistaan ja siirtää uuteen, ikuisesti kestävää kehoon. Tämän salliminen tulisi olemaan huonoin päätös minkä minä koskaan tein. Minun olisi pitänyt vain kuolla haavoittuneen (mutta alkuperäisen!) ruumiini mukana. Silloin kaikki olisi mennyt niin kuin pitääkin!

Ja, niin kuin tässä kaikessa ei olisi tarpeeksi: vaimoni Elisa sairastui kuolettavasti ja tyttäreni kuoli vain muutama päivä hänen jälkeensä. Ja mitä minä olin? Mitä minä olen? Kuolematon ruumis joka elää ikuisesti!

Aikojen myötä WackaZoo-planeetan kaikki ihmiset asuivat kuolemattomissa kehoissa ja olivat hyvin tyytyväisiä tilanteeseen, saisivathan he nauttia ikuisesti kaikesta hyvästä mitä elämällä oli tarjota heille. Minulla kaikki taas oli toisin: vaimoni ja lapseni olivat kuolleet ja sodassa kokemani kauheudet vainosivat minua päivästä ja hetkestä toiseen. Minä olin ihmisraunio joka tahtoi kuolla ja kadota ikuiseen olemattomuuteen. Millään muulla ei ollut minulle enää merkitystä.

Minä siis aloin etsimään kuolevaisuutta. Puhuin kaikkein planeettamme viisaiden kanssa ja tilanne näytti toivottomalta: kukaan ei tiennyt miten ratkaista tämä ongelma, ei kukaan.

Joskus öisin makasin sängyssä, nautin eetteriä tai ilokaasua tai morfiinia ja annoin mieleni vaellella ja luoda loputtomia mielikuviaan. Näin mieleni näyttämöllä pelkästään painajaisia ja lisää painajaisia.

Sitten, eräänä kohtalokkaana yönä, näin kaiken ratkaisevan näyn: näyssä minä matkustin maapallolle tai sinne mitä siitä oli jäljellä. Siellä oli vihdoin ihmisiä jotka voisivat siirtää tietoisuuteni kuolevaan ruumiiseen ja lopettaa ikuinen piinani. Pitkästä aikaa minä puhkuin innosta ja onnesta ja päätin tehdä niin kuin tuo uneni ehdotti minulle: lähtisin maapallolle ratkaisemaan ongelmani!

Asia ei kuitenkaan osoittautunut niin helpoksi kuin olin luullut: oli vaikea saada ketään kapteenia lähtemään kanssani maapallolle avaruusaluksella, paikkaan josta kukaan ei näyttänyt tietävän enää mitään. Viimein, kun lupasin eräälle kapteenille (Jon Finch-nimiselle) koko omaisuuteni, hän suostui hangoitellen matkaan kanssani.

Ja, koska matkani siirtokunnasta maapallolle ei ole tarinan kannalta tärkeä, niin jätän sen kertomatta ja siirryn suoraan tarinani loppuun: saavuttuamme maapallolle kaikki oli pahemmin kuin olin osannut pelätä. Melkein koko maailma oli tuhoutunut ja joka puolella oli tuhoutuneita taloja, ihmisten koteja ja autoja, tiet olivat halkeilleita, ikkunat rikkinäisiä ja asvaltit rullalla ja kaikkialla loputonta tuulessa lentävää roskaa ja likaa. Silloin tajusin, että kaikki oli täysin toivotonta. En saisi täältä enkä mistään muualtakaan apua tilanteeseeni, löytää siis itselleni kuolevaisuus ja kuoleman unohdus. Sitten, kun tilanne ei olisi voinut olla enää pahempi, niin näin edessäni jotain tuttua, jotain hyvin tuttua: isäni vanhan teatterin.

Raahauduin teatterin oville jotka olivat pahasti hajonneet. Otin ovesta kiinni ja se kaatui viereeni jalkakäytävälle niin, että pölyä lensi ilmaan. Sitten astuin peremmälle ja näin mielikuvissani itseni paikassa silloin kun olin vielä pieni ja nuori poika, kuinka iloisesti astellen menin katsomaan elokuvia isäni omistamassa teatterissa. Nyt askeleeni oli raskas, yhtä raskas kuin mieleni ja astuin viimein tyhjään saliin jossa elokuvia oli näytetty. Kaikki oli ihmeen hyvin säilynyttä ja hymähdin mielessäni muistoilleni.

Sitten kävelin projektorihuoneeseen missä kamera oli sijainnut. Kaikki oli pölyistä ja tunkkaista, ja ilma oli ummehtunutta, mutta päätin kuitenkin koittaa onneani: otin hyllystä yhden elokuvan, Peter Panin tarinan, ja laitoin sen kameraan ja kainoin käynnistysnappia. Yllätykseksi elokuva lähti pyörimään (jossain täytyi olla varageneraattori) ja minä naurahdin hieman. Sitten kävelin saliin ja istuin suoraan eturiviin. Niinpä niin, tuumin, eipä minulla tässä ole muutkaan tekemistä kuin katsella ikuisuus elokuvia, täytyy vaan toivoa, että niitä on loputtomasti!

Loppu