1. Kolikkoleikkiä
Olin aina ollut kiinnostunut viemäreistä. Jokin näissä pimeissä paikoissa joissa oli ikuinen yö kiinnosti minua aina ja lapsenmielelläni ajattelin, että niissä asui hämäräperäsiä olentoja, sellaisia jotka eivät kuuluneet meidän normaalien ihmisten maailmaan. Ne olivat pahansuopia häijyjä olentoja syyläisinen kasvoineen ja isoine koukkunenineen, ja mieleni silmin näin heidän kelluvan viemäriveden mukana ympäri pitkiä maanalaisia putkistoja hurjaa vauhtia kuin se olisi ollut heille vain suurta leikkiä kuin karnevaalia. Eräänä päivänä olin kävelemässä pienen kaupunkimme kaduilla ja sain todistuksen, että oudot uskomukseni olivat totta, eivätkä pelkkää mielikuvitusta tai naiviia lapsen uskoa.
Kävelin kadulla ja heittelin kädessäni yhtä euron kolikkoa. Kolikko pyöri kauniisti ilmassa ja laskeutui sen jälkeen kauniisti kädelleni. Leikkiä jatkui pitkän aikaa minun vihellellessä jotain tv:n tunnussävelmää ja viimein se lipsahti kädestäni ja tippui viemärikannen rakojen väliin. Yritin ottaa sen käteeni, mutta sitten se tippui uudelleen ja meni tällä kertaa alas viemäriin. Harmittelin asiaa, mutten paljoa, olihan kyseessä vain yksi euron kolikko ja niin jatkoin matkaa eteenpäin.
Sitten tapahtui jotain yllättävää.
Jatkoin kävelyäni edelleen ja sitten tulin uuden viemäriaukon kohdalle.
Viemäristä lensi ulos kolikko ja nopealla refleksillä otin sen kiinni ilmasta. Ihmettelin koko asiaa ja katsoin kädessäni olevaa kolikkoa ja totesin sen olevan sama kolikko jonka olin hetki sitten tiputtanut edelliseen viemäriin. Ihmeissäni koko asiasta päätin nopeasti tehdä kokeen. Heitin tämänkin kolikon niin, että se tippui viemäriin ja sen jälkeen kävelin seuraavan viemärinkannen luokse, melkeinpä juoksin ja niinpä niin, sieltäkin lensi ulos sama kolikko ja se laskeutui kauniista kämmenelleni kuin ei olisi koskaan ollutkaan kadonnut minnekään.
Tein kokeen vielä muutaman kerran ja lopputulos oli sama. Sama kolikko lensi uudelleen käteeni ja minä olin hämmästynyt, en voinut käsittää tapahtumaa ja koin sekä riemuntunnetta, että pelkoa. Pelkoa sen takia, että tapahtuma oli niin maailman rationaalisuuden rikkova ja tuntui niin epätodelliselta, riemua sen takia, että vihdoin minulla oli kokemus joka puhui maailmankaikeuden maagisuuden puolesta, niin kuin olin aina omin päin pähkäillyt asioiden olevan. Jatkoin kuitenkin matkaani kotiin ja viimein hyvin myöhään aamun tunteina nukahdin. Yöllä näin kaikenlaisia unia, mutta ne eivät millään liittyneet omaan elämääni arkitodellisuudessa.
2. Koulussa ja enemmänkin
Seuraavana päivänä oli koulua ja minä istuin tunnilla, mutta ajatukseni olivat muualla. Koko ajan minua vainosi ajatus kolikosta ja viemäreistä ja päivän oppi meni minulta ohi suun, kuten tapana on sanoa. Viimein tunti oli ohi ja suuntasin muiden oppilaiden vanavedessä koulun pihamaalle. Siellä menin kulman taakse jossa kaverini yleensä polttivat salaa tupakkaa. Siellä oli Toni, Jaska, Ossi ja Markku jotka kaikki polttivat tupakkaa posket pullollaan. Otin itsekin yhden tupakan, polttelin sitä hetken aikaa ja sitten kerroin eilisen kokemukseni kavereilleni. Jaska alkoi heti pelleillä ja nauraa ja muut seurasivat perässä ja se tuntui minusta ikävälle, ja kiusalliselle ja aloin itsekin epäillä kokemukseni aitoutta, ja ajattelin, että ehkä olin kuvitellut itse kaiken. Sitten kun kaverini olivat nauraneet ja remakoineet tarpeeksi sanoin heille. ”Jos uskallatte, niin tulkaa illalla Torkkelin sillan alle, se on paikka josta eräs suuri viemärialue alkaa.”
Jaska yritti vielä pelleillä jotain, mutta muut eivät menneet siihen mukaan ja vain tuijottivat minua hölmistyneenä. Sitten Markku sanoi. ”Minä pelkään sitä paikkaa. Kävimme kerran siellä Tonin kanssa ja voin vannoa, että se paikka on kirottu.”
”Ääh, ei siellä ole mitään ihmeellistä.” Toni totesi, mutta pystyin kuulemaan hänen äänestään, ettei hän ollut niinkään itsevarma kuin mitä esitti.
”No, tulkaa sitten sinne jos ette kerran pelkää. Minä odotan teitä Torkkelin ukon pellon vieressä illalla.”
3. Illalla Torkkelin mailla
Illalla, hieman ennen tapaamista, olin huoneessani ja tein valmisteluja. Otin mukaani taskulampun, yhden puukon, yhden taitettavan lapion ja linkkuveitsen ja poistuin kotoa. Hetken päästä hyppäsin pyörän selkään ja lähdin kohti ukko Torkkelin maita. Sinne ei ollut kovin pitkä matka, ja hetken poljettuani olin perillä. Huomasin, että muut pojat olivat jo paikalla ja laitoin pyöräni maahan makaamaan ja menin heidän luokseen. ”Tulitte sittenkin.” sanoin ja jatkoin. ”Ette taidakaan olla sellaisia pelkureita miksi teitä aluksi luulin.”
”Mekö pelkureita?” Markku sanoi. ”Ei tule kuuloonkaan, me emme pelkää mitään!”
”No, mennään sitten sisään viemäriin!” sanoin, sytytin taskulampun, ja katsoin viemäriin ja asuin sen sisään. Viemäri oli niin suuri, että siellä mahtui kävelemään seisaaltaan ja muut pojat seurasivat minua perässä niin, että kuulin vain kumisaappaiden lätsähtäviä ääniä. Muutamia rottia juoksi nopeasti ohitseni litisyttäen samalla likasta vettä, mutta olin niin tilanteen lumoissa, että en oikein edes huomannut niitä vaan jatkoin eteenpäin ja eteenpäin viemäritunnelia. Muut pojat seurasivat perässäni.
Aikamme mentyä saavuimme jonkinlaiseen aukeaa tilaan ja ympärilläni kolme eri suuntiin lähtevää tunneli ja yksi, neljäs tunneli, joka oli muurattu umpeen tiiliskivilla, jotka näyttivät ikivanhoilta. Hetken ihmettelimme poikien kanssa mitä tekisimme, ja sitten minä päätin kaikkien meidän puolesta: me yrittäisimme saada rikotuksi tiiliseinän ja lähteä ottamaan selkoa mitä sen takana oikein on. Muutamat pojista pelkäsivät, mutta minä rohkaisin heitä ja niin he lopettivat valittamisen. Sitten kaivoin repustani pienen kokoontaitettavan lapion, joka tosin oli pieni, mutta aloin sillä purkamaan seinää edessäni. Jokin kummallinen pakkomielle oli saanut minut valtaansa ja silloin minulle oli turha puhua järkeä, olin aina ollut sellainen jääräpää. Muut pojat katsoivat toimiani ja kaksi heistä tuli auttamaan minua. Lopulta seinässä oli nyrkinkokoinen aukko ja työnsimme kätemme reikään ja sitä kautta revimme loputkin muurista pois, niin, että siihen jäi jäljelle miehen kokoinen aukko. Katsoin hetken muita poikia kasvoihin valaisten ne taskulampullani ja sitten astuin sisään aukkoon. Muut pojat seurasivat perässäni.
Kävellessämme eteenpäin tunnelia tunsin, että tie vietti alaspäin ja alaspäin. Välillä kasvoni osuivat hämähäkin seittiin ja muuhun pölyyn ja likaan ja mahdoin olla aikamoinen näky kun saavuin yhden kulman takaa suureen salimaiseen tilaan jonka seinillä, ihme kyllä, oli palavia soihtuja jotka lepattivat pienessä tuulenvireessä joka ajoittain pyyhki luolastoa. Tila johon asutimme näytti minusta valtavalle ja näkymää riitti niin pitkälle kuin katseeni vain kantoi ja pidemmällekin. Silloin pysähdyin ja takanani tulevat pojat törmäsivät selkääni, niin että melkein menetin tasapainoni ja olin lähellä syöksyä alas kiviset portaat jotka olivat edessäni. Käännyin ympäri, sammutin taskulamppuni ja kehotin kaikkia olemaan aivan hiljaa. Aivoni miettivät kuuumeisesti ketä täällä alhaalla luolassa saattoi asua ja keiden elämää seinillä olevat soihdut valaisivat. Minusta tuntui, että olimme tulleet jonkin muinaisen pahuuden asuin ja alkusijoille ja ajatus puistatti minua. Jonkin tässä paikassa oli pielessä ja järjen vastaista ja jos en olisi ollut niin kiihkeästi innoissani, niin olisin luultavasti paennut paikalta kuin mikäkin pelkuri. Sitä en kuitenkaan tehnyt, vaan lähdin kulkemaan eteen päin edessäni olevia rappusia alas.
4. Totuus paljastuu
Kuljettuani aikani saavuin kiemurtelevien kivirappusten loppuun. Katsoin taakseni, mutta en nähnyt siellä enää ketään. Kaikki loput pojista olivat lähteneet karkuun tai kadonneet jonnekin muualla, minä kyllä epäilin, että he olivat paenneet paikalta kuin pelkurit. En jäänyt harmittelemaan asiaa vaan jatkoin matkaani eteenpäin. Olin varma, että olin kulkenut jo useamman kilometrin ja koko paikka ympärilläni näytti uskomattoman isolta ja massiiviselta, joka puolella oli kivisiä majoja, taloja ja jotain mitä ehkä voisi sanoa kartanoksi ja ne kaikki näyttivät olevan kullalla koristeltuja. Samoin huomaisin, että tie jolla kävelin oli päällystetty kullalla ja joukossa oli timanteilta näyttäviä loistavia kiviä. Koko kaupunki oli ihmeen tyhjä, siellä ei näyttänyt olevan ketään muuta kuin minä ja ihmettelin kaikkea kovasti. Askelteni kaikuessa tyhjillä kaduilla ja talojen keskellä jatkoin eteenpäin kunnes saavuin jonnekin mikä näytti myllyltä, tarkemmin sanottuna vesimyllyltä ja nyt tajusin missä kaikki kaupunkin olennot olivat: he olivat täällä kerääntyneenä vesimyllyn ympärille ja he näyttivät olevan riemastuneita jostain minulle tuntemattomasta syystä. Seuraavaksi näin jotain karmivaa, sellaista minkä muistan vielä vanhana miehenä ja varmasti kuolemanikin jälkeen: näin kuinka tusinan verran maanalaisen kaupungin olentoja taluttivat ystäviäni kohti vesimyllyä. Nämä olennot olivat reilusti yli kaksimetrisiä, leveä hartiaisia ja muutenkin sellaisia, ettei tavallisella ihmisellä ollut taistelussa tällaista vastaan mitään toivoa, ei vaikka olento olisi ollut rotunsa lyhyimpiä jäseniä. Minä kyyrstyi yhden kivireunuksen taakse ja olin kai jonkinlaisessa sokkitilassa kun seuraavaa tapahtui: kaupungin olennot nostivat ystäväni ilmaan ja asettivat heidät vesimyllyn veteen ja yksitellen jokainen ystäväni katosi näkysivät vettä joka puolelle roiskivan myllyn sisään. Ihmettelin, että mitä heille kävi ja yritin miettiä asiaa, mutta sitten minua lähellä olevasta rinteesta tuli kivivyöry ja säikähdin sitä ja nousin vaistomaisesti seisomaan, niin että olennot näkivät minut. Hetken aikaa he katsoivat minua suoraan silmiin,ja lähtivät sen jälkeen juoksemaan minua kohti. Tajusin, että nyt oli tosi kyseessä ja pinkaisin itsekin juoksuun henkeni edestä. Onneksi minulle oli jonkin verran etumatkaa ja pääsin kuin pääsinkin kiviportaiden juureen ja siitä eteenpäin. Takaani kuului uskomattoman agressiivista huutoa ja melua ja niin paljon kuin pelkäsinkin, niin juoksin aina vaan lujempaa ja lujempaa. Viimein olin niin lähellä päästä ulos koko viemäristä että huokaisin helpotuksesta ja jatkoin juoksua kunnes olin ulkona Torkkelin ukon pellolaidassa. Viemäristä kuului vielä hirveää huutoa ja mekastusta ja maatessani maassa käännyin ympäri katsomaan ja näin viemärissä punaisena loistavia silmiä jotka katsoivat minuun kuin haluaisivat repiä minut palasiksi. Onneksi minua näytti suojelevan jokin sellainen asia, että olennot eivät voineet tulla pois pimeästä viemäristä. Näytti siltä, että maanpäällinen auringon tai kuun valo oli niille vahingollista. Niinpä katsoin hetken helvetillisesti hehkuviin silmäpareihin, nousi ylös pellosta, suuntaisin kohti pyörääni ja ajoin viimein pois paikalta.
5. Loppukaneetti
Seuraavat muutaman viikkoa menivät minulta kuin painajaisunessa. Kaikkialla koko pienessä kaupungissamme tiedettiin ystävieni katoamisesta ja minultakin tiedusteltiin, että tiesinkö heistä mitään, mutta minä valehtelin, etten tiennyt mitään koko asiasta. Se aiheutti minulle paljon omantunnonvaivoja, mutta päättelin, että niin olisi kaikkein paras kaikkien kannalta.
Nyt, viisitoistavuotta myöhemmin, kun vielä silloin tällöin kävelen kaupunkimme kaduilla, saatan silloin tällöin heittää muutaman kolikon ilmaan ja antaa sen tippua alas viemäriin ja lähes poikkeuksetta saan aina oman kolikkoni takaisin. Ja, ei siinä vielä kaikki, kerran jopa uskalsin katsoa viemäriin heitettyäni sinne kolikon ja näin juuri sen mitä pelkäsinkin: näin kaikki neljä ystävääni kellumassa viemärin harmaassa ja likaisessa vedessä ja heillä oli ilkeä virnistys kasvoillaan ja koko tilanne jätti minut epäilemään ja miettimään syytä siihen miksi he kiersivät ympäri viemäristöä päivästä, viikosta ja jopa vuodesta toiseen. Siihen minulla ei ole vastausta, mutta uskon, että heille se on leikkiä vaan, hieman niin kuin yhtä suurta karnevaalia!
Loppu
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit