Vietin kesäni hiekkarannoilla

Nauran.
Kävelen ystäväni, Ericin, kanssa tietä pitkin kohti rantaa bikinit ja pyyhe kainalossa. Selässäni on pieni, punainen reppu, josta löytyy eväät tulevalle päivälle, puhelin ja rahaa. Sandaalini läpsyttävät tietä vasten ja antavat rytmiä kävelylle. Olin viime viikolla kipeä, joten raitis ilma ja hyvä seura ovat enemmän kuin tervetulleita. Saavumme rantaan ja riisun sandaalini. Lämmin hiekka tunkeutuu varpaitteni väliin, kun kävelen Eric perässäni kohti vakiopaikkaamme puun alle. Taivas on pilvetön, ja lokit kirkuvat taivaalla. On todella lämmin, joten päätämme istua lähes koko päivän varjossa. Katson Ericiä, joka levittää pyyhettään hiekalle.
Olen onnellinen.
Mietin, mitä tekisin juuri nyt, jos en olisi tutustunut Ericiin keväällä. Hän on ehdottomasti paras ystäväni, joka minulla on koskaan ollut. Hän kääntyy katsomaan minua ja kysyy, voiko auttaa minua pyyhkeeni kanssa. Hymyilen ja sanon, että ei tarvitse. Nousen hiekalta, puistelen enimpiä hiekkoja shortseistani ja levitän pyyhkeeni maahan. Istahdan uudelleen. Käännyn katsomaan vähän kauempana häämöttävää kioskia, jonka edessä häärää pieniä lapsia, jotka kinuavat vanhemmiltaan jäätelöä. Lapsiperheiden takana näen nuoria pareja, jotka kävelevät käsi kädessä lähemmäs merta. Vesi on kirkasta. Pienet aallot paljastavat hennon tuulen.
-Mennäänks uimaa? Eric kysyy.
-Joo, oota käyn vaihtaa uikkarit, sanon ja lähden kävelemään kohti läheisiä pukuhuoneita.Palaan tuokion kuluttua vaaleansiniset bikinit päälläni ja juoksemme samantien mereen. Uimme, polskimme ja nauramme vedessä, kunnes molemmille tulee nälkä. Kahlaamme verkkaisesti rantaan ja kohti pyyhkeitämme. Istumme kuivattelemaan ja syömään eväitämme. Katson kelloa ja hämmästyn, kun se näyttää jo neljää.
-Kello on jo neljä, sanon Ericille, joka vastaa:
-Ei ihme, et on nälkä. Hei, kato taivasta!
Käännyn katsomaan Ericin osoittamaan suuntaan ja näen, että valtavat myrskypilvet lähestyvät uhkaavasti. Ei kulu kuin pari minuuttia ja jäämme rajuilman alle. Käärimme nopeasti pyyhkeemme, nappaamme tavaramme reppuihin ja juoksemme jo kiinni menneen kioskin katokseen. Eric nauraa, mutta minä
olen pettynyt.
Soitamme kyydit kotiin ja kyytien saavuttua lähdemme eri suuntiin.
Seuraavana aamuna katson ulos ikkunasta. Eilinen myrsky on kaatanut puita ja katkonut sähkölankoja. Kauempana näen savua.
-Siellä on tulipalo, sanon sitä enempää ajattelematta.
Tajuan kaiken.
Tulipalo on Ericin luona. Hyppään ylös sängystä ja puen vaatteet nopeasti päälle. Nappaan talon nurkalta pyörän ja alan kyyneleet silmänurkasta valuen pyöräilemään kohti Ericin kotia. Päästyäni noin korttelin päähän määränpäästäni, huomaan, kuinka vakavasta palosta on kyse: pihalla on kolme paloautoa, palomiehet huutelevat toisilleen ohjeita ja naapuritalot ovat evakuoitu varmuuden vuoksi. Ambulanssisaattue kiitää ohitseni pillit huutaen. Kaadan pyöräni maahan ja lähden juoksemaan. Juoksen kovempaa kuin koskaan ennen. Talot vilisevät silmissäni ja näen edessäni vain pahuutta. Mutta sitten. Näen edessäni Ericin. Pysähdyn. Huudan hänen nimeään ja juoksen häntä kohti uudelleen. Palomies tarraa kädestäni. En pääse Ericin luo.
Odotan.
Odotan, että saapuu talvi ja, että pääsen halaamaan Ericiä. Pyytämään anteeksi. Kertomaan hänelle kaikkia iloisia ajatuksia. Viettämään hänen kanssaan aikaa hiekkarannoilla. Katselemaan lokkeja. Kastumaan märäksi sateessa. Ja pyytämään jälleen anteeksi.
Saapuu syksy, saapuu talvi. Kesä on poissa, ja lumi valtaa maan.
Olen onnellinen.