Lentoturma

Sumu hälvenee. Kirkon tapuli hohtaa kuun valossa. Katson nuorta tyttöä, joka makaa maassa kasvot alaspäin. Nousen, mutta kaadun saman tien maahan. Jalkani on varmaan murtunut. Hän liikahtaa. Näen hänen kasvonsa. Ne ovat yltä päältä noessa ja arpiset. Hän tuijottaa minua murhaavasti.
-Hei, sanon tytölle.
-Mitä me täällä tehdään? tyttö kysyy voimattomasti.
-En tiedä. Muistan vain, kun istuin lentokoneessa, jonka valot välkkyivät ja kaikki huusivat. Olemme varmaan tippuneet maahan.
-’Varmaan’. On siinäkin… Eikö se nyt ole itsestäänselvää!?
-Kunhan vain sanoin. Sattuuko sinuun? kysyn hieman arasti.
-Me ollaan tiputtu lentokoneesta johonkin outoon paikkaan. Että kyllä joo sattuu! Henkisesti ja fyysisesti, tyttö tiuskaisee ja nousee nopeasti ylös pitäen toisesta kädestään kiinni. Hän nilkuttaa luokseni ja sanoo:
-Mennään. Etsitään joku paikka missä on ruokaa. Mulla on nälkä.
Yritän kertoa hänelle kipeästä jalastani, mutta hän seisoo sanojensa takana ja joudun vastahakoisesti nousemaan. Kävelemme hiljaisuuden vallitessa pitkin tyhjiä katuja.
-Tuolla on kauppa! huudan.
-Mennään, tyttö sanoo ja astuu kaupan liukuovien eteen.
-Täällä ei toimi siis sähkö, sanon ja katselen ympärilleni. Näen kiven ja nostan sen. Heitän kiven mahdollisimman kovaa lasisiin oviin ja ne menevät sirpaleiksi. Astun sirpaleiden lomasta kauppaan ja odotan, että seuralaiseni seuraa. Kävelen maitohyllyjen ohitse.
-Hei odota! Mulla on jano, tyttö sanoo ja ottaa maitopurkin.
-Älä ihmeessä! sanon ja heitän maidon lattialle:
-Täällä ei oo sähköjä. Luuletko, että maidot säilyvät?
-Älä nyt heti raivoo. Haetaan sit jotain kuivaa ruokaa, tyttö sanoo tuimasti.
Katson tyttöä ja käännyn pyöräyttäen silmiäni. Kävelemme jonkin matkaa ja edessämme aukeaa suuret leipä- ja purkkiruokahyllyt.
-Noniin, nyt tässä on valinnanvaraa! Hmm... Katsotaas, tyttö innostuu.
-Ei odota, osa saattaa olla pilalla ja me ei tiedetä kauanko me täällä joudutaan olemaan. Täytyy syödä säästeliäästi ja ensin vanhat ruuat pois.
-Ole nyt jo hiljaa, tyttö sanoo ja aukaisee purkin, jossa on papuja. Tytön nenä nyrpistyy ja huomaan, että hän ei vain halua myöntää olevansa väärässä. Etsin vanhimman hyväkuntoisen purkin ruokaa ja syön sen tyytyväisesti vilkuillen sivusilmällä toista tyttöä.
-Lähdetään tutkimaan paikkoja, sanon ruokailumme jälkeen. Kiipeän aiemmin tehdystä oviaukosta ulos ja odotan, että seuralaiseni pääsee aukosta myös. Seinää vasten nojaa lankkuja, joten otan niitä ja peitän varmuuden vuoksi reikämme. Lähdemme hiljaisuuden vallitessa kävelemään pitkin kylän katuja. Etenemme verkkaisesti, sillä kumpaankin sattuu.
-Tuolla on apteekki! tyttö osoittaa. Kävelemme apteekin luo ja aukaisemme oven. Etsimme sidetarpeita ja sidomme haavoittuneet jalkamme ja kätemme. Kiertelemme lisää ja näemme paljon taloja, jotka on jätetty autioitumaan omituisen nopeasti: monessa talossa on vielä pöydillä aamupuuroa, ja tärkeitä tavaroita, kuten lompakoita, on jätetty lojumaan lattialle. Kylä samalla kiehtoo ja karmii minua. Väsymys alkaa painaa liiankin kanssa, joten majoitumme paikalliseen hotelliin.
-Nukutaan samassa huoneessa. Täällä on tapahtunut jotain outoa ja yksin nukkuminen ei välttämättä ole hyvä idea, sanon.
-Ei käy! Haluan todellakin rentoutua ja nukkua yöni yksin! tyttö tiuskaisee ja lähtee etsimään sopivaa huonetta. Kohautan olkapäitäni ja katselen huoneen, mistä voi päästä pois, vaikka huoneen ovi olisikin pakokelvoton. Paneudun pitkäkseni ja nukahdan nopeasti rankan päivän jälkeen. Herään kumminkin puolivälissä yötä koputukseen. Avaan oven varovasti ja näen edessäni tytön, jonka kanssa olen jo viettänyt aikaa.
-Mun huoneessa vetää. Tuun sittenkin tänne, tyttö sanoo ja astuu sisään. Myhäilen mielessäni, sillä hotelli on täynnä muitakin huoneita ja silti hän tepasteli luokseni.
-Mikä sun nimi on? kysyn tytöltä, joka katsoo minua ja vastaa omahyväisesti:
-Victoria. Victoria Bullet.
-Ai, oletko sen vaateliikkeen omistajan tytär? kysyn.
-Joo olen. Entä sinä?
-Wendy, vastaan ja menen takaisin nukkumaan. Nukahdan uudelleen, mutta herään jälleen. Tällä kertaa painostavaan tunteeseen. Katson Victoriaa, joka tuijottaa minua takaisin pelokkaasti. Emme ole yksin. Nousen ylös ja otan yöpöydältä tyhjän kynttelikön. Voin käyttää sitä aseena, jos hullusti käy. Victoria nousee perässäni ja kuuntelemme tarkkaavaisesti. Kuulemme vain hiljaisuuden, kunnes kuuluu linnun siipien lepattelua. Ääni kasvaa ja kasvaa. Se kuulostaa nyt pikemminkin kokonaiselta lintulaumalta, mutta tiedän silti, että ääni kuuluu vain yhdelle linnulle. Ääni loittonee. Juoksemme ulos ja katsomme äänen suuntaan. Emme näe pimeässä mitään. Kävelemme takaisin hotelliin, mutta jäämme aulaan, jotta näemme paremmin ympärillemme. Loppuyö menee hiljaisesti ja aamu sarastaa kauniisti kirkon kellojen takaa. Kylä näyttää nyt aivan erilaiselta.
-Etsitään jostain puhelin tai jotain, haluan pois täältä! Victoria sanoo ja lähdemme jälleen tutkimaan paikkoja. Näemme nyt paremmin, että kylä on todellakin jätetty nopeasti. Erään talon nurkalla pyykkikori makaa maassa kaatuneena, osa ovista on auki ja pienessä kahvilassa tuoksuu edelleen leipomukset. Pankin vieressä nököttää puhelinkoppi. Suuntaamme sinne ja joudumme toteamaan, että se on rikki. Tien toisella puolella on posti.
-Postissa luulisi olevan jotain, sanon ja kävelemme ovesta sisään. Tottahan toki, olihan siellä. Näemme edessämme kuolleen postinkantajan. Hänen kätensä ja jalkaansa peittää valtavat arvet. Katson Victoriaa, joka on valahtanut kalpeaksi. Hänen silmistään valuu pieniä kyyneliä. Käännyn takaisin postinkantajan puoleen ja huomaan, että haavat ovat tuoreet. Verilammikko lattialla paljastaa tosin, että hän on silti ollut kuolleena jo aika kauan. Käännän katseeni jalkoihini ja käännymme hiljaa pois. Lukitsemme oven ja seisomme postin edessä hiljaa kauan. Kauanko? Sitä en tiedä. Katson Aurinkoa, joka alkaa laskea hiljalleen. Victorian nyyhkytys on vaiennut. Nousen ja hieman arkaillen ehdotan Victorialle:
-Lähdetään. Emme voi olla ulkona yöllä.
-EI! En mene enää minkään talon sisään! Tiedä, vaikka siellä hotellissakin on kuolleita ihmisiä!
-Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että ulkona ei ole sen parempi. Kuolleet eivät tee mitään. Mutta se, mikä täällä viime yönä on ollut, tekee. Tule. Nyt mennään, sanon ja lähden hotellille päin. Kuulen Victorian nousevan ja kävelevän perääni. Astumme hotelliin hiljaisuuden ja pelon saattelemana ja jäämme jälleen aulaan.
Se kuuluu taas.
Se voimistuu.
Se lentää yläpuolellamme. Victoria tarraa kädestäni. Se pysähtyy. Kuuluu valtava rämähdys, kun se laskeutuu hotellin katolle.
Hiljaisuutta kestää vain hetken.
Sen jälkeen näemme valtavan linnun nokan työntyvän katon läpi, kuin se olisi vain paperia. Victoria rupeaa kirkumaan ja yritän tuloksetta pitää hänet hiljaisena. Enää katosta ei näy vain nokka. Nyt koko lintu seistä tököttää meidän edessämme. Sillä on punaiset silmät ja sen terävät kynnet tekevät hotellin mattoon arpia. Tuijotan hiljaa lintua, joka levittää valtavat siipensä ja aukaisee nokkansa. Elämäni vilisee silmissäni kuin elokuvan pikakelaus.
Elokuvani ei kestä kauaa. Olemme jo lopputeksteissä. Mustalla pohjalla näen kauniilla käsialalla kirjoitetut sanat: The end.