Novelli: Ristisanatehtäviä

Ozzie Beanutford oli pitkään tuntenut itsensä masentuneeksi. Sitä oli jatkunut jo vuosia ja hän yritti tehdä kaikkensa taistelussa tuota ikävää mielentilaa vastaan, mutta ei onnistunut selättämään sitä voittajana. Mutta, hänellä oli yksi henkireikä: kannettavalla tehtävät ristisanatehtävät. Niitä hän oli ratkonut niin kauan kuin muisti ja oli siinä erittäin hyvä. Nytkin, tultuaan töistä kotiin, hän oli ostanut Pay Now-kioskilta kolmella krediitillä uutta ristikkolehteä kannettavalleen, kaikkein vaikeimmat mitä tarjolla oli ja ei malttanut päästä kotiin ratkomaan niitä. Vaikka se oli elämän pieni ilo, niin silti hän sai siitä suurta tyydytystä, ja hän koki itsensä älykkääksi.

Ozzie avasi asuntonsa oven ja astui sisään ja laittoi kahvia valumaan. Samalla hän laittoi kannettavan tietokoneen olohuoneen sohvalle odottamaan. Sitten hän poltti yhden tupakan. Samalla hän mietti kuumeisesti: Mikä ihmeen juttu se on, että näen joka paikassa merkkejä ja enteitä? Joskus tuntuu, että koko maailmankaikkeus on koneisto jonka tarkoitus on testata minua ja saattaa minut ongelmiin. Nytkin töissä olin näkevinäni piiloviestejä jotka koskivat minua, se Heisenberginkin kolmas yhtälö oli kuin tehty tuomaan helvetti maan päälle. Mihin ihmeeseen tämä kaikki lopulta johtaa?

Ozzie heitti tupakan tuhkikseen ja astui takaisin sisälle asuntoon. Sitten oli vihdoin aika ruveta loistamaan, hän oli aivan varma, että onnistuisi tällä kertaa saaman täyteen ainakin yhden koko ristikkolehden. Hän otti kahvia ja käveli olohuoneeseen. Hän puhui yksikseen: ”Mistäs oikein aloittaisin? Helppoa vaiko vaikeaa, kas siinäpä pulma! Otetaan vaikeaa, kerranhan sitä vaan eletään!”

Ozzie avasi kannettavansa ja siitä ristikkolehden ja selaili sitä nopeilla silmillään ja aloitti sitten.

Muutamat ensimmäiset sanat olivat helppoja, kuin lastenleikkiä. Sitten muutama sana joita hän mietti pidempään, mutta sai nekin lopulta oikein. Sitten Ozzie haki lisää kahvia, poltti yhden tupakan ja jatkoi ristikkoa.

Kunnes jotain omituista tapahtui.

Ristikossa luki hänen etunimensä: OZZIE. Hetken Ozzie ajatteli kaikki tietämiään kuuluisia Ozzieitä, mutta mitään ei tullut mieleen ja Ozzie laski kuinka monta kirjainta sanassa oli. Niitä oli kymmenen. Hetken hän ajatteli: kymmenen? kymmenen! Minun sukunimessähän on kymmenen kirjainta! Mutta, eihän siinä voi olla minun sukunimeä, eihän? Ozzie kuitenkin kirjoitti sukunimensä ristikkoon ja huomasi kuinka se sopi siihen täydellisesti ja oli ihmeissään, haltioitunut. Sitten hän ei kestänyt enempää, ja heitti koko kannettavan pois niin, että se laskeutui kolahtaen lattialle.

Ozzie katsoi lattialla makaavaa kannettavaa ja siinä olevaa ristikkoa. Hän tunsi vainoharhan nousevan ylös sisimmästään ja vaikka se oli tuttu tunne Ozzielle, niin silti hän ei koskaan tottunut siihen. Asia oli hieman sama kuin laittaisi usein kätensä kuumalle hellanlevylle: siihen ei voisi koskaan tottua! Ja, kuin ei muutakaan tiennyt, niin hermostuneena Ozzie kaivoi taskustaan uuden tupakan ja meni polttamaan sen parvekkeelle.

Rauhoituttua hieman ja poltettuaan tupakan tai kaksi hän meni takaisin sisälle ja nosti kannettavan lattialta. Kyllä, asia oli niin, hänen sukunimensä sopi täydellisesti näytössä olevan ristikkoon. Hän laski lehden allapäin pöydälle ja istuutui alas sohvalle.

Kyllä, asia on niin, että minä olen yksin tässä painajaismaailmassa ja maailma tekee kiusakseni minulle tepposia. Valtavia tepposia, suurenmoisia tepposia! Ja, minä en voi muuta kuin alistua, mitään muuta tietä ei ole!

Sitten Ozzie käpertyi sohvalle ja nyyhkytti itsensä uneen kunnes oli unohtanut hetkeksi koko pahan maailman jossa eli.

Unessa Ozzien painajaiset kuitenkin jatkuivat. Hän näki usein toistuvaa unta, että istui ison tuolikasan ylimmällä tuolilla ja, että tuolikasa heilui edes takaisin pelottavasti, niin, että hän meinasi pudota maahan. Ozzie oli aina pelännyt korkeita paikkoja ja korkeat paikat pelottivat häntä sekä unessa, että valveilla. Sitten unessa jostain tuli voimakas tuulen puuska ja tuolikasa alkoi kaatua ja siihen Ozzie heräsi likimärkänä sängystään. Hän tajusi olevansa kotona eikä tuolikasan päällä ja muisti samalla ristikkolehden. Samassa hänen mieleen tuli buddhalaisuus, johon hän oli joskus tutustunut hyvin tarkasti. Buddhalaiset uskoivat, että koko kokemusmaailma oli jonkinlaista harhaa jota he kutsuivat Mayaksi ja, että Mayassa kaikki oli mahdollista, niin hyvässä kuin pahassa.

Ehkä se on totta, että kaikki on yhtä Mayaa ja, että kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin pahassa. Jollain tavalla se ajatus lohduttaa minua, ja antaa toivoa…

Ozzie meni taas parvekkeelle tupakalle. Hän pystyi melkein jo hymyilemään ja oli onnellinen, että muisti koko lohduttavan buddhalaisen Maya-ajatuksen. Mutta, juuri kun hyvänolontunne oli nousemassa hänen mieleen, jotain tapahtui. Ozzien parvekkeen editse kulki nuori ja leikkisä saparopäinen tyttö isänsä kanssa. Tyttö tuli pomppimaan iloisesti Ozzien ensimmäisen kerroksen parvekkeen eteen ja vilkutti samalla hänelle. Ozzie hymyili ja vilkutti takaisin, mutta silloin jotain outoa tapahtui: tyttö katosi jonnekin aivan Ozzien silmien editse. Oli kuin todellisuus olisi nielaissut tytön jonnekin sisuksiinsa ja samalla myös tytön isä oli kadonnut jonnekin. Ozzie imaisi kunnon savut tupakastaan ja pudotti sen parvekkeen lattialle. Mitä helvettiä tämä oikein on, hän tuumi. Ihmisiä katoaa ilmaan silmieni editse ja kaikkea muuta outoa tapahtuu koko ajan. En usko tätä todeksi, tälle kaikelle on pakko olla jokin hyvä selitys, tälle kaikelle täytyy olla jokin ratkaisu!

Ozzie meni takaisin sisälle asuntoonsa. Hän meni makaamaan taas sohvalle ja käpertyi siihen ja tärisi voimakkaasti koko ruumiillaan. Hän makasi siinä kunnes päivä alkoi kääntyä illaksi. Vasta sitten kun kaikkialla oli pimeää Ozzie nousi istumaan sohvansa laidalle.

Asunnon ovikello soi. Ozzie ihmetteli hetken, kukahan siellä voisi olla tähän aikaan? Sitten ovikelloa soitettiin uudelleen ja hieman kiroillen hän avasi oven. Sen takana seisoi kaksi hyvin isokokoista miestä, molemmilla päällä siistit vaaleat puvut ja kravatit ja mustat aurinkolasit silmillään. Keitä perkeleitä nämä nyt oikein ovat? Ozzie tuumi. Ja mitä he minusta haluavat? En kaipaa enää enempää vaikeuksia ollenkaan!

”Hei.” toinen melkein identtisistä miehistä sanoi. ”Me olemme C.B.S:stä, kaupungin turvallisuuspalvelusta. Oletteko te Ozzie Beanutford?”

”Olen” Ozzie sai sanottua ja ryki hieman kurkkuaan samalla. ”Kuinka niin?” hän jatkoi. ”Mitä asiaa teillä on minulle?”

”Toivoisimme, että tulisitte mukaamme.”

”Mutta, miksi? Ettekö voi kertoa minulle jotain?”

”Emme. Saatte perillä tietää kaiken tarpeellisen. Tulkaa nyt vaan mukaamme älkääkä laittako vastaan.”

Hetken päästä Ozzie istui vartioliikkeen autossa joka lensi kovaa vauhtia yön pimeällä taivalla. Alhaalla hän näki kaupungin koko valtavuudessaan ja hetken sitä katsoessaan Ozzie tunsi itsensä pieneksi kuin muurahainen ja kaihoisaksi.

Sitten hän kuitenkin ravisteli itsensä irti tuosta olotilasta ja yritti keskittyä ja saattaa itsensä läsnä nykyhetkeen. Kaksi C.B.S:n miestä istuivat hänen kanssaan ja olivat hiljaisia. Ja vaikka Ozzie yritti kysellä heiltä jotain miehet olivat hiljaisia kuin vanha hautausmaa. Minne he ovat minua viemässä? En ole paljon perehtynyt C.B.S:ssän toimintaan, mutta tiedän kuitenkin sen verran, että he ovat myös turvallisuuspalveluiden ohella kehittäneet robotteja ja muita koneita ja uutta tekniikkaa. Mutta, mitä tekemistä sillä kaikella on minun kanssa? Ehkä kaikki liittyy työhön matematiikan osastolla? Ehkä tälle kaikelle on järkevä selityksensä ja saan lopulta nauraa helpottuneesti koko jutulle! Siihen Ozzie ei uskonut itsekään, vaan tunsi, että oli sotkeutunut johonkin hyvin vakavaan juttuun.

Sitten lentoauto oli perillä ja laskeutui suuren pilvenpiirtäjän katolle. Hetkeä myöhemmin miehet retuuttivat Ozzieta pitkin rakennuksen sokkeloisia käytäviä kunnes viimein olivat määränpäässään.

”Te olette hyvin kyvykäs mies, Ozzie Beanutford!” Sanoi ääni joka kuului hyvin lihavalle miehelle joka istui donitsi rasvaisissa käsissään pöydän takana huoneessa jonne C.B.S:n agentit olivat Ozzien juuri tuoneet. ”Saattaa olla, että olette koko tunnetun universumin älykkäin ja lahjakkain henkilö, mitäs siihen sanot, kelpo kamu!”

Ozzie katsoi miehiä ja kaikkea ympärillään. Hän ei voinut usko millaisen käänteen hänen elämänsä oli saanut ja hän pystyi helposti päättelemään, että päivät matematiikan laitoksella olivat ohitse samoin kuin kaikki muukin normaali elämä.

”Kuka te oikein olette ja mitä tämä kaikki merkitsee?” Ozzie sai vaivoin sanotuksi. Mies pöydän takana nojasi eteenpäin, katsoi hetken tarkkaan Ozzietä ja sanoi suuri hymy huulillaan:

”Minä olen C.B.S:n johtaja Bob Grane ja nämä kaksi ovat meidän perusagenttejamme. Ja mitä tulee siihen, mitä tämä kaikki on, niin sen saat tietää hetken päästä.”

”Haluan tietää sen nyt!” Ozzie ärähti ja ihmetteli itsekin omaa rohkeuttaan. Itseänsä Bobiksi sanonut mies katsoi edelleen tarkkaan Ozzieta ja puhui sitten. ”Hyvä on. Hyvä on. Asia saattaa tosiaan olla niin kuin sanoi: te, herra Ozzie Beanutford, saatatte tosiaan olla koko maailmankaikkeuden älykkäin henkilö.”

Nyt Ozzie tunsi tyrmistystä. Mitä? Minäkö maailmankaikkeuden lahjakkain henkilö? Kyllähän minä aina olen tiennyt, että olen keskivertoa älykkäämpi, mutta kaikkein älykkäin? Se menee jopa minun hilseen ylitse!

”Mistä noin päättelette?” Ozzie kysyi.

”No, olemme seuranneet tietä jo jonkin aikaa. Testannut sieltä täältä, ja muuta sellaista.”

”Ja tuolla testaamiselle ja muulla sellaisella olette tulleet johtopäätökseen, että olen maailmankaikkeuden älykkäin olento?”

”Juuri näin.”

”Ja mitä te oikein minusta haluatte? Varmasti teillä on jotain käyttöä minun älykkyydelleni, ette te muuten olisi tuoneet minua tänne.”

”Kyllä, meillä on käyttöä teidän älykkyydellenne.”

”Millaista käyttöä, jos saanen kysyä?”

”Me tahdomme kopioida koko teidän tietoisuutenne ja henkisen olemuksenne pienintäkin rakennetta myöten meidän C.B.S-tehtaan roboteille. Jotta niistä tulisi yhtä älykkäitä ja kyvykkäitä kuin mitä te olette. Siinä kaikki, mitään muuta tavoitetta meillä ja meidän yrityksellämme ei vielä ole.”

VIISI VUOTTA MYÖHEMMIN

”Herra presidentti. Meidän on todellakin pakko mennä nyt! Ei ole muutakaan vaihtoehtoa, tulkaa nyt niin mennään!”

”Hyvä on, hyvä on!” Presidentti Ozzie Beanutford sanoi turvamiehilleen ja lähti seuraamaan heitä. Viimein he tulivat pilvenpiirtäjän katolle ja juoksivat siellä olevaan helikopteriin joka oli valmiina lähtemään. Sisälle päästyään, presidentti Ozzie mietti itsekseen: Näinkö tämä kaikki päättyy, näinkö koko ihmiskunta tuhoutuu! Ja, se kaikki on minun syytäni, minun – presidentti Ozzie Beanutfordin – syytä! Kuinka kurjaa, kuinka helvetin kurjaa!

Helikopteri pääsi kuitenkin turvallisesti päämääräänsä. Siellä se laskeutui ison kallion päälle jossain päin Crand Canyonia ja Ozzie tuli ulos turvamiehineen. Yhdessä he kaikki juoksivat salaisen hissin luokse ja menivät sillä niin syvälle maan alle kuin se vain laskeutui. Siellä, alimmassa kerroksessa, oli presidentin turvapaikka joka oli tarkoitettu tällaisia hätätilanteita varten. Presidentin turvamiehet sulkivat suuret rautaovet ja kaikki huokaisivat hetken helpotuksesta. Presidentti Ozzie läsähti istumaan suureen nojatuoliin ja yritti rauhoittua.

Se ei kuitenkaan onnistunut. Ozzie tunsi, että joku yritti tunkeutua hänen omaan henkilökohtaiseen mieleensä. Ja, kauhukseen, hän tunsi tunkeutujassa jotain tuttua: se oli kuin osa häntä itseään olisi kääntynyt häntä vastaan.

”Nyt, he tietävät missä me olemme!” Ozzie huusi agenteilleen. Yksi agenteista sanoi. ”Mutta, tämän pidemmälle emme voi suojella teitä, herra presidentti. Olemme pahoillamme, mutta jos he tulevat tänne, niin silloin kaikki on menetetty.”

Ozzie kuunteli miehen sanoja. Sitten hän laski päänsä alas ja alistui ajatukseen, että mitään ei ollut enää tehtävissä.

Samalla he kuulivat, että hissi laskeutui heidän kerrokseensa ja että ovi jonka agentit olivat sulkeneet alkoi avautua. Hetken aikaa presidentin agentit taistelivat robotteja vastaan ja sitten kaikki oli ohitse: presidentti Ozzie Beanutford istui lattialle, selkäänsä seinään nojaten ja katsoi kun yksi teräksinen robotti lähti kävelemään häntä kohti. Silloin hän ajatteli: no niin, nyt kaikki on loppu. Koko ihmiskunta on tuhottu ja minäkin kohta. Mikä on sinäänsä aika hullunkurista, että tulen tavallaan tekemään itsemurhan, ja tulen itseni tappamaksi, sillä kaikilla noilla roboteilla on minun mieleni ja kaikki sen sisältö pienintä piirua myöten. Eli jos haluan hakea tästä kaikesta jotain myönteistä niin tavallaan, minä yksin jään täydellisti tähän kadotettuun paratiisiin.

Loppu