Ei ole
katkera
ei vihainnen
silti
hieman v...
olo
kun on
murhetta tienannut
enemän
kuin ansainnut
sitä
kunpa voisi
olla se pieni
poika
jonka kainalossa
oli nalle
joka kuunteli
jokaisen
ilon ja murheen
mutta
on nyt
liian kaukana
siitä pojasta
jolla oli
puhdas katse
eikä tajua
sitä
jos ei
oikein itseään
ymmärrä
miten sinä
voisit
kävellessä hämärää
polkua
ilmeistyit siihen
vierelle kävelemään
ei tiedä vieläkään
kuka olet
tahdoit vain
hyvää
katsoit taivaan
sinisillä silmillä
lempeästi
puhuen rakkaudesta
kurjalle
pysähtyi
kääntyen puoleesi
aikoen puhua
olit kadonnut
näikö väsynnyt
jo on
että nukahtaa
kävellessä
huomasi on
kuin tuo
tuulen repimä
puu
joka ei
enää kestä
edes
kosketusta hyttysen
kaatumatta
© Jukka-Pekka Huttunen
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Se jokin...antaa toivoa ja kantaa,
suojelee, vaikkei sitä aina käsitä.
Poikasen polkua enkeli vartioi,
kantojen ja kivien yli.
Taaksekatsominen ei aina ole
hyväksi, sieltä ne kompastelut
näkee, eikä sitä, miten on onnistunut.
Hieno, elämänmakuinen runo, kiitos.
valoista toivoa ja pohdintaa suunnasta
kerronta kietoutuu lukijaan, antaa odotuksen
onnesta, hyvästä hetkestä, mutta loppuu kuin
ihanin uni. äkkiä kaivattuna, kuin satu joka jää kesken
Sivut