Kun tuuli vaikenee
yön hämärässä
kivussa
varjotkin kääntävät
selkänsä
samea katse ajatus
selkenee
aurinkon kömpiessä
esiin
pilvipeittojen alta
ensimäisten lintujen alkaessa
laulaa
olo on kuin
oksentaisi sielunsa
nousee
lähtee laiskasti
kävelemään
ja se
tunne
joka osuu
kuin katseen nuoli
tehden kipeää
muodostuen sanoiksi
et ole
et edes oman varjosi
arvoinen
nyt ymmärtää sen
ei hänellä ole
edes pientä
tilaa
kenekään sydämen
nurkassa
ei kiusaa metsää
kävevelemällä vaan
vielä
yrittää kuunella
ja tuntea
mutta
se lapsi on
kadonnut
joka oli
nyt tietää sen
ettei enää
ole
kauniita päiviä
jäljellä
©Jukka-Pekka Huttunen
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tuskainen toivottomuus hyvin kuvsttuna.
tää oli niin niin suruisa
kuitenkin niin tätä hetkeä
todellakin, masentuneen tuntuista tekstiä, itsetunto on pohjalla, jaksamattomuus kuultaa koko olemuksessa, sitähän ei voi etukäteen tietää kuinka paljon joku välittää vielä joskus, tai välittää koko ajan, toivottomuus saa ajatukset pohjalukemiin, surullinen loppuosa, kuitenkin kävellen siellä metsässä lintujen laulaessa, siinä olisi pieni piristysruiske ja että pystyy kävelemään metsässä, eihän ole sen ihanampaa asiaa, kun vain saisi karistettua tuon masennuksen mustan viitan harteiltaan, niin toivon
Koskettavaa, elämänmakuista kerrontaa.
Jotenkin tekisi mieli lohduttaa ja valaa toivoa, mutta kannettu vesi ei kaivossa pysy. Runo kuitenkin hienosti kuvaa olotilaa.
Lohduton, on matkarunosi tässä. Hienoja kielikuvia, jotka vievät runoilijaa, mutta kovaa valo sattuu.
Meillä jokaisella on tärkä tehtävä täällä.
Sivut