Skargarrath maasta routaisesta nousi, manasi esiin vyötiäisen valtavimman, istui tämän selkään päälle, Katsoi pimentolan jäälle, tokaisi ratsulleen "Välttele routaa, muuten se meidät peittoaa, ja herra manalan sielusi noutaa."

Karautti ratsullaan kohti horisonttia myrskyävää, sydän täynnä kaunaa ja vihaa, jäyti hampaillaan lampaan lihaa.

Veren hiidet vihassa seurasivat herransa vanavedessä, rinnoissaan mustaa myrkkyä.

Taivaalta sinkoili salamoita joita nakkoi jumalten noita, trubaduurin laulu armeijan pysäytti, uljaudessaan sydämiä säväytti ja sykäytti, pelon armeijan valottoman päälle langetti.

Keijun ääni kauniina armeijan paikalleen kangisti taivaan sortajien silmiä salama sinisin sokaisi ja aristi.

Silti peikko pian pelkonsa karisti, mylvi, karjui ja sotahuutonsa ilmoille säkenöivänä säesti.

Näki armeijansa roihuavan ja savuavan. Veti mustan varsijousen esiin, ampui kuolettavan vasaman kohti taivaan seppää, joka nosti suuren vasaran, tuhon välineen torjui, vasama kimposi suuren lohikäärmeen kylkeen.

Malevolae, lohikäärmeistä suurin kivusta ja tuskasta ulvoi, valtavaan kitaansa pakanoiden sotureita survoi.

Taivaalta putosi suuri risti, tarttui lohikäärmeen kylkeen myrkkyä ja happoa vuotavaan skorpionin suuri pihti.

Tästä suunniltaan katosi Malevolaen sihti. Verta sotureiden meni juomaan lohikäärme, samalla murskasi pihdin, peitti tulella vihreällä ristin.

Enkeliarmeija lauloi, ukkosenjumala karjui, salamoita taivaalta sinkosi, jättiläinen valtavia murikoita linkosi.

Malevolae pakeni, verensä sakeni, tulellaan hetkeksi kaikki sokaisi, peikko tokaisi kiven väistäessään "Keiju tulen sinut vielä hakemaan, pakanoista viis, tulette kaikki kuoleman ikuisen kokemaan ja kohtaamaan, paitsi sinä rakkaani, tulee sinusta armaani ja nektariasi juon ja sinulle pimeyden suon, mustan aukon sydämeesi siten luon.

Neito valon sinetin loi jumalten nektarin joi ja säkenöi..