PALJAIN JALOIN

Runoilija artojohannes

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> artojohannes kuva
mies
Julkaistu:
921
Liittynyt: 3.11.2005
Viimeksi paikalla: 30.3.2025 21:53

Asuinpaikka: Hämeenlinna
Syntymäpäivä:
29.8.1945

 
 
"... ja sanotusta ilmenee myös: runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä ja välttämätöntä.  Runous on siitä syystä filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia; sen kohteena on yleiset totuudet, kun sitä vastoin historia käsittelee yksityistapauksia..."

(Aristoteles: Runousoppi)


 
 







Maa on poltettu. Polku vie halki mustan niityn. Kaikki ruoho, kukanvarret ovat kulovalkean polttamia. Vain siellä täällä törröttävät vielä muutamat mustuneet korret pystyssä. Alkaa sataa hiljalleen lunta. Niitty muuttuu mustavalkoiseksi, josta oudonnäköiset ruohonkorret pistät ylöspäin.


Alas polkua, kohti rantaa, kulkee paljasjalkainen nuori tyttö. Iho on tumma, vain vaaleat kämmenet vilahtelevat, kun hän heiluttelee käsiään ja ottaa välillä hypähdellen laukka-askeleita. Päivä on jo iltaan vajoamassa, kun hän istahtaa laiturin päähän, huljuttelee paljaita varpaitaan vedessä. Vaikka vesi on kylmää, hän jatkaa polskimistaan.


Laituri on lahden pohjukassa. Edessä lepää järvenselkä, lahden suuta suojaa saari. Kaukana ulapalla kulkevat laivat vastakkaisiin suuntiin. Ne ovat sytyttäneet mastoihinsa valot, jotka viimeiseksi näkyvät, kun laivat painuvat saaren taakse. Pitkän ajan kuluttua tulevat mainingit.
Ne molskahtelevat laiturin alla laudoitukseen, saavuttavat rannan, huuhtovat rannan korrenpätkiä, muraa ja neulasia rantaveteen, josta uusi suurempi maininki vien ne takaisin rannalle. Mainingit rauhoittuvat, vesi tyyntyy sileäksi, josta kylmä, laskeva aurinko heijastuu purppuraisena pallona.


Ulapalla, veden pinnalla on harso ohutta usvaa. Tyttö nousee laiturin reunalta. Märistä jalkapohjista jää hetkeksi jalanjäljet laiturin karkeisiin lautoihin. Hän kulkee ylös mäkeä. Polku hänen edellään vie metsän siimekseen, sen hiljaisuuteen ja hämärään. Lumi polulla on nyt sulanut, mutta taivaalla tähdet kirkastuvat, joita syttyy yhä vain lisää ja lisää. Linnunrata herää. Ohut jääriite risahtelee rannalla.  

 
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Kaunis kuvaus ja runo.
Upea tunnelmataideteos, kertakaikkiaan, loistavaa luettavaa <3

Sivut

 

Käyttäjän kaikki runot