Poikkesit askelten jäljistä.
Niissä kulkeminen oli ollut vaivalloista, kun täytyi joka askel sovittaa tarkasti vanhoihin jälkiin, jotka olivat reunoilta jäätyneet. Olimme edenneet hitaasti, mutta sitten sinä lähdit aivan uuteen suuntaan.
”Tämä kantaa”, sinä hihkuit jonkin matkan päästä.
Minä kirmasin perääsi ja sinä kipitit sen kun ehdit pakoon. Kun tavoitin sinut, sieppasin sinut syliini ja puuskutin hengästyneenä: ”Tämä on ihmeellistä, kuin juhlaa. Se kantaa meitä molempia.”
Se kantoi, kunnes murtui,
... ja putosimme yhdessä arjen kovalle maakamaralle.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Pidän tarjoilemastasi hetkestä.
Sivut