Olimme kokoontuneet monikasvoinen ja -mielinen joukko eteläsuomalaisen 'pyhän' järven rannalle, joka oli nimeltäänkin Pyhäjärvi. (Kaksimielisiä emme tietenkään olleet. Hyi, se pois meistä.) Majoituimme muutamaksi yöksi taloon ja aittaan, ja pidimme seuraa toisillemme ja itsellemme. Me olimme runoilijoita, siis runouden harrastajia, amatöörejä. Uskoisin, että useimmat meistä, minä mukaan lukien, tuskin uskaltaa kutsua itseään oikeaksi taiteilijaksi. Sehän olisi sentään pyhäin häväistystä. Taidehan on pyhä asia, emmekä sen tekijöiksi voi julistautua ja nostaa itseämme sen myötä jalustalle. Minä kutsuisin meitä yhteisellä nimikkeellä amatööri-taiteentekijöiksi, siis taiteen rakastajiksi. Siitähän amatööri-sanakin juontaa juurensa. Ammattilaisethan eivät sitä aina välttämättä ole. Taide on heille leipätyötä!
Iltaa istuttiin, kuunneltiin musiikkinäytteitä, joista väsäsimme runoja ja heitettiin huulta. Tunnelma oli rento ja avoin. Niinhän pitääkin olla tällaisissa kokoontumisissa, miiteissä.
Ammattilainen kuin myös amatööri tekee yleensä taidetta yksin kammiossaan. Taidetta syntyy aika vähän tiimityönä. Miksi sitten haluamme, me ns. 'taiteen' tekijät, ajoittain kokoontua yhteen? Onko se eräänlainen puhdistumisriitti yksin puurtamisen rasituksista? No amatöörin ei pitäisi kokea harrastustaan puurtamiseksi. Ei tietenkään! Sehän on hauskaa ja sitä tekee mielellään. No jokainenhan sen meistä tietää, on hauska kokoontua yhteen, keskustella kasvokkain saman alan harrastajien kanssa ja vaihtaa mielipiteitä keskenämme. Siinä tärkeä yhteen kokoontumisen syy. Tietysti muitakin on, vaikka yhteiset turpakäräjät. No turpakäräjiä ei käyty – tällä kertaa!
Onko taiteella sitten muuta tehtävää, kuin että siitä tekijä (mielestään onnistuessaan) saa iloa ja tyydytystä elämäänsä? On. Ihan varmasti on.
Kyllä sitä helposti joskus kyllääntyy, jopa hermostuu, jos joku tulee sinulle itkemään rakkaushuoliaan, kun on niin hylätty ja jätetty, että maaima hajoaa kuin sydän.
- "Mitä siinä vollotat, tuleehan noita uusia! Ei se elämä tähän lopu!", tulee helposti sanottua parkujalle.
Mistä sitten kärsivä saa lohtua sydänsuruihinsa ja tuskaansa? Taiteesta! Rakkausrunojen sivuilta petetty löytää vertaistukea samoin kokeneelta kanssasisareltaan / -veljeltään. ”Onhan täällä maailmassa muitakin samoja tunteita kokeneita! En minä olekaan aivan yksin.”
Olen kirjoittanut runon: MINÄ, EUROPIDI, jossa käsittelen samoin taiteen tehtävää musiikissa.
Taiteen tehtävänä on kertoa tunteista, siirtää niitä eteenpäin taiteen vastaan ottajalle; lukijalle, kuulijalle, katselijalle. Taide kasvattaa ihmistä, uskoisin, paremmaksi, empaattisemmaksi, avoimemmin asioita vastaan ottavaksi ja myös ymmärtämään sen, ettei maailma ole mustavalkoinen, vaan monivärinen.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
ja, miten sitä nyt sanotaankaan että
taide pitkä, elämä lyhyt, ars longa, vita brevis
(sanat jäävät jälkeen, amatööreiltäkin ja!
ollakseen taiteilija pitäisi kaiketi kyetä jotenkin tuotoksillaan elämään
- itselle ainakin tämä harrastus on tuonut enempi kuluja
kuin särvintä... eli siinäkin ero amatöörin ja harrastajan
välillä)
Mahtavuutta on livenä tutustua persooniin tekstien takana.
Avartaa omaa katsantakantaa pois omasta "kotipiiristä" tehdä poikkeuksia ilman sääntöjä.
Kiitos seurasta antoisasta!
Runoissa on hyvä purkaa sisintään, tunteitaan niin kuin ystävyydessä.
Noissa miiteissä on mahdollisuus tutustua, jopa ystävystyä.
Itse en ole niissä koskaan käynyt.
Uusia kasvoja (kuten toki vanhoja tuttujakin) on aina mukava nähdä ja ihmisiä sanojen takaa - usein se tuo jopa pieniä yllätyksiä.
Mukavaa oli tavata sinutkin :)
Sivut