Porras painuu

      jokaisella

           tunnustelevalla 

               askeleella.



			

        

Varovasti nousen

valoa kohti,

joka siivilöityy

seittien ja pölyn

pehmentämästä ullakkoikkunasta.

Ei varjoa missään.

Sulkeudun hetkeksi

vanhaan aikaan,

joka ottaa syliin,

silittää hiuksia

ja alkaa hyräillä.



			

        

                 Juoksen

                              portaat

                         alas

            peläten

              että huomenna

                     ei olisi enää

                          niitä natisevia portaita,

                                eikä mahdollisuutta

                           palata takaisin 

                      ylös ullakon

              kuiskivaan hämärään.