Jokainen porras
  painuu hieman
     jokaisella
         tunnustelevalla
           askeleella.

Varovasti nousen
    valoa kohti,
          joka siivilöityy
             seittien ja pölyn
                  pehmentämästä
                       ullakkoikkunasta.

Ei varjoa missään.
Sulkeudun hetkeksi
vanhaan aikaan,
joka ottaa syliin,
ja alkaa hyräillä.

Juoksen
   portaita
        alas
      peläten,
  ettei huomenna
         ei olisi enää
 mahdollisuutta nähdä
         seittien läpi suotuvaa 
               vanhaa valoa,
ja ettei  niitä portaita
     menneisyyden hämärään
                          enää olisi.