epäilemättä
silloin kun olin vielä nuhruinen törkyinen ja lähes
arvaamattoman surullinen
kuin päälle jäänyt kuohuva tunteiden tuulimylly
viskoin sanojani ilmoille hullun lailla vaikka
tiesin ettei runoilu nyt ainakaan auta
tähän romahteluuni, tiedäthän
no sitten rakkaus
tai havahdus, miksi ikinä tahdotkin meitä
kutsua, niin sanotusti
pääsi tapahtumaan, tai lipsahtamaan
käsistä niin kuin kolikot usein kassajonossa
ja nykyään on vähän niin että
tulen aikaisin kotiin, olen tavattoman valpas
itkuinenkin vain aivan iltahämärissä ja vain
siksi että vuoksesi syöksen itseni aivan tarkoituksenmukaisesti
aikamoiseen
hormonipyörremyrskyyn
mitäpä sitä ei rakkauden eteen, eikö
ja onko niin että sitten minusta tulikin
liian onnellinen,
purskahteleva hurmaava
että voisin olla mieleltäni vakaa
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Samaistun niin paljon, voi että. Alun kuvaus surusta on juuri niin oikeanlainen kuin vain voi olla. Hyvä tietää että siitäkin sitten edetään lopun ylämäkeen.
Tykkään runoistasi todella paljon, jatka samaan malliin :)