Minä herään ja avaan silmäni,
näen punaista ja kultaa edessäni.
Tuo kuumuus korventaa kasvojani,
tunnen rätinää ja pauketta korvissani.
Katseeni kiertää huoneessa,
joka illalla oli niin rauhaisa.
Nyt se kaikki rauha on kadonnut,
kun tuli on huoneen tuhonnut.
Minä pakotietä etsien,
juoksen huoneesta ulos huutaen.
Mutta mielessäni tiedän sen,
olen loukussa keskellä liekkien.
Huoneen nurkkaan käperryn,
ja mielessäni hiljennyn.
Lausun kuiskaten rukouksen,
että loppuni olisi armollinen.
Kuulen ihmisten huudot ulkona,
mutta tiedän että apu on kaukana.
Tunnen tulen sietämättömän kuumuuden,
ja hengittämisen vaikeuden.
hyvästi teille kaikille,
ehkä kerran vielä me tapaamme.
Nyt onneksi menetän tajuntani,
etten tunne liekkien polttavan ihoani.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tarinanomaista...
Minä pidän tarinoista.
Runo on ahdistava, mutta hyvällä tavalla. Sellainen, että muistaa lukeneensa. Tähän voi myös soveltaa hyvin omia tulkintojaan.
Tää on aivan uskomattoman upea!
Todella koskettava...
Kiitokset sinullekkin ^^
En ole aikaisemmin lukenut runoa tulipalosta. Runosi tuntui todenmukaiselta, ihan kuin sen olisi kokenut, mutta ei kuitenkaan. Pidin runostasi, vaikka aihe surullinen.
Vau! Kaunis runo viimeisistä hetkistä, joissa tajuaa tilanteen, kuulee kuinka muut haluavat auttaa ja kuitenkin lopulta lähtee (melko) tyynenä tästä maailmasta. Ikinä ei ole tullut ajateltua mitä olisi herätä tulipaloon, mutta tämä tuo kyllä sen niin elävästi eteen, että ei voi sanoa kuin että onnistunut kuvaus! :)