KUUTAMO

Maailma oli hiljennyt hetkeksi. Tuuli puhalsi liian kovaa ja taivas oli pilvien peitossa. Lumihiutaleet pistelivät silmissä ja viima tunki paidan sisälle. Ilma hohkasi verenpunaisena. Olin vaipunut ajatuksiini enkä nähnyt kuinka pilvien lomassa liiteli suuri, raskas varjo siivet iskien metallisia kylkiä vasten. En kuullut, kuinka maan alta kumpusi vaikerointia.

Tähtien sammuminen oli pelottavaa. Vaikka kuolemasta saattoi olla valovuosia aikaa, en silti pystynyt olemaan pelkäämättä, en pystynyt estämään kylmänhikeä valumasta niskaani pitkin. Tummuus kietoutui ympärilleni hiljaisena ja vaativana. Kaukaisuudesta erottui koneiden ulvonta, antennitornien valot vilkkuivat, kuulin sireenien äänet. Jostain avaruuden pimeimmiltä perukoilta erotin välähdyksiä, jotka katosivat oudon rahinan saattelemina.

Lumi imeytyi kengistäni sisään ja viilsi kasvojeni ihoa. Siristin silmiäni, punaisen valon läpi saattoi erottaa vastaantulevan kulkijan tumman hahmon. Koneet valittivat, maapallo kääntyi akselillaan. Emme tervehtineet toisiamme.

Tornitalojen ikkunat tuijottivat minua, kirkkaita pisteitä, tuikkivia silmiä, valovoimaisempia kuin tähdet konsanaan. Astelin ovista sisään, harmaaseen ja kylmään käytävään, hissiin, katolle, maailman reunalle. Sieltä nähtynä tuomittu kaupunki levittäytyi hyvinkin uljaana ja komeana alleni. Tuuli huojutti minua, mutta taistelin sitä vastaan, avasin takkini ja annoin sen liehua takanani, kuvittelin lentäväni, samoin, kuin metalliset unelmat ylläni lensivät mutta kevyempänä, vapaampana. Avasin suuni ja silmäni ja annoin lumen tulvia sisään, annoin sen sokaista itseni, annoin punaisen ilmakehän hukuttaa minut turhiin lupauksiin.

Kylmää ei ollut pakko tuntea. Mitään ei ollut pakko tuntea! Sydämeni huusi riemusta ja luhistuin katolle, armotonta betonia vasten, annoin puhurin painaa minut kasaan. Lumi repi ihoni hajalle, suustani purkautui hullu nauru. Olinko minä vapaa?

Olimmeko me koskaan vapaita?

Maa alkoi järistä. Päästin ilmoille sarjan matalia naurunpyskähdyksiä ja annoin talon sortua altani. Turhaahan se kaikki kuitenkin oli. Luuni sulivat metalliin kiinni, iho kärysi.

Olin vihdoinkin saavuttanut viimeisen kauneuden saarekkeen, enkä voinut enää perääntyä.

Olin vihdoinkin päässyt yli kaikista esteistäni ja olin yhtä maailmankaikkeuden kanssa.

Ja kaikkein ihaninta oli se, ettei kukaan olisi enää todistamassa sitä hetkeä.