Hän oli kuin pelkkä varjo entisestään maatessaan puisella sängyllä. Huone oli pelottavan avara ja ilmasta aisti kuoleman läsnäolon. Istuin hänen viereensä ja katselin hänen rauhatonta nukkumistaan. Jokainen hengenveto kuulosti suurelta ponnistukselta.
Katselin hänen lumenvalkoisia kasvojaan ja luisia käsiään, en ollut varma tunnenko häntä enää. Hän näytti niin pieneltä ja heikolta, vaikka vielä vuosi sitten oli täynnä elämäniloa ja energiaa. Sermin takaa kuului jonkun toisen unista vaikerrusta, ahdistuin. Tunsin oloni niin pieneksi, avuttomaksi sen kaiken kivun keskellä.
Lopulta hän kuitenkin avasi silmänsä ja katsoi minuun päin. Kyynel tipahti poskelleni. Vaikka hän ei näyttänyt enää samalta vahvalta ihmiseltä kuin aikoinaan, hänen silmänsä kertoivat kaiken tarvittavan.
Et lähdekään jäähyväisiä jättämättä, silti minulla on nyt jo kova ikävä.
Hymyilet minulle vielä viimeisen kerran ja tiedän, että kärsimyksesi on ohi. Ja minun suruni vasta ottaa ensiaskeliaan.
Rakastan sinua. Aina.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi