Pannaria

Entä jos joskus haluaisin luovuttaa?
Tulla kotiin,
antaa kyyneleiden valua.
Istua viereesi ja sanoa että tänään en jaksa olla vahva.

En halua kantaa maailman murheita,
en huolehtia toisten asioista.
Haluan vain olla minä.
Sisältä heikko ja pieni minä.

Joka on ehkä ottanut liian suuren palan pannaria itselleen.
Niin että jaksaa sitä pureksia pitkään
mutta ei ikinä nielaista.

Siihen tarvittaisiin toisten apua.
Sinun.
Minun.
Meidän.
Muiden.

Mutta se palanen pyörii vain minun lautasellani,
kukaan ei kysy: minulle jäi vielä nälkä.

Aiotko syödä sen itse?

Sanoisin enemmän kuin mielelläni että ehei,
syö sinä vain. Minulla on jo omiksi tarpeikseni.

Toinen söisi hyvällä ruokahalulla,
ja minun olisi helpompi olla.
Toinen saisi pienen murheen,
vaikka se minulle olisikin äärettömän suuri helpotus.

Mutta.

Minä en osaa leipoa pannaria.
Se epäonnistuu aina.

Tuletko tekemään minun luokseni pannaria?

Katan kaksi lautasta tiskipöydälle uunin viereen.
Saat pienemmän.
Mutta jospa ottaisit edes pienen palan.
Neliösentin kokoisen.

Jäisit ruokalevoille.
Ja kun minä olisin tiskannut,
voisin tulla viereesi,
ja todeta.

Todeta että kaikki järjestyy.
Kaikki on hyvin.

Onhan minulla sinut siinä, juuri tässä.

Ja pannari oli sitäpaitsi hyvää.