Leikitäänkö sankareita, kulta? (osa 1)

Mä istun sängyn laidalla ja hieron ohimoitani. Mun päätä jomottaa ja särkee. Vituttaa niin saatanasti, että on pitäny purkaa pahaa oloo näkyvästi. Olis vaan kannattanu tehdä niinkun Jykä ja peittää kaikki tuska ja ahdistus koko viistoista vuotta. Siihen olis kyllä tottunu ja turtunu ja nyt menis niin helvetin paljon hienommin. Jykä luultavasti on nyt bileissä, ajelemassa kevarilla, hengaamassa ostarilla frendien kanssa tai naisissa. Ja missä mä olen? Hullujen laitoksessa. Kuvitelkaa, HULLUJEN laitoksessa. Vankilassa, josta en pääse pois sillon kun ite tahdon. Joudun päivästä toiseen katteleen tympeitä hoitajien naamoja ja kaikkia outoja nuoria, jotka vaan itkee ja nyyhkyttää surkeeta elämäänsä. Vittu mua oksettaa jo nyt ja oon ollu täällä vaivaset kaks tuntia puolesta vuodesta. Jumaliste.

”Hei, minä olen Liisa Nieminen, oma psykiatrisi”, sanoo nelissäkymmenissä oleva nainen ja ojentaa mulle kättään. Nappaan siitä kiinni ja puristan toivoen, että sen rystyset naksahtais tai rusahtais palasiks. Nimeäni en vaivaudu sanomaan. Kattokoon papereistaan jos kiinnostaa. Lösähdän istumaan tuoliin ja yritän olla mahdollisimman rentona.
”Olet täällä kuulemma sen takia, että masennuit kotiolojesi takia. Tahtoisitko kertoa niistä?”, hän jatkaa hetken hiljaisuuden jälkeen tyynesti. Kai se on tottunu vaikeisiin tapauksiin. Ongelmanuoriin. Kapinoitsijoihin. Saatana.
”En tahtos”, heitän ja tuijotan sitä ivallisesti.
”Mutta sinun täytyy, en muuten voi auttaa sinua.”
Oh my god, ihanko totta. Puren huultani ja pidättelen nauruani. Sitten alan punnitsemaan tilannetta. Jos en kertois sille, se ei vois auttaa. Jos kertoisin sille, se vois auttaa. Auttaa. Perkele, auttaa. Se ei vois auttaa mua vaikka kertoisin päivä päivältä elämänkertani. Ei se vois muuttaa menneitä. Ei parantaa mun muistoja. Ei kaunistaa mun maailmankuvaa. Ei pistää mun vanhempia rukoilemaan anteeksantoa multa. Vittu. Eihän se pysty mihinkään muuhun kun paskanjauhamiseen ja utelemiseen. Helkkari. Saatanan tekopyhä ämmä.
”Vittuun sun apus”, tokaisen ja nousen tuolistani. Kävelen määrätietoisesti ovelle ja paiskaan sen kiinni. Se siitä terapiasta, ajattelen. Mä en halua semmosta. En halua mitään. Lukuunottamatta sitä, että haluan pois täältä mestasta. Jykän luo.

"Hei päiväkirja, tänään mä keksin muuta kun sen saman yhden lauseen minkä oon kirjottanu joka päivä jo kahden kuukauden ja neljän päivän ajan. ”Täällä on pelkkää paskaa ja mä haluan Jykän luo. - Jesse”, muuta sanottavaa mulla ei oo ollu. Ei kellekkään. Ja enpä oo mitään ylimäärästä sanonukkaan. Parille uteliaalle oon haistattanu paskat ja jokaiselle hoitajalle oon ollu niin tyly kun osaan. Vittu, se ei vaan tunnu tehoovan. Ne höösää ihan samanlailla ja pakottaa mut terapiaan monta kertaa viikossa vaikken mä suostu avautumaan. Haluaisin vaan, että ne antas mun olla. Mutta ne ei anna. Ärsyttää.

Niin, sä varmaan ihmettelet, miks mulla tänään on näinkin puhelias päivä. No, mäpä kerron sulle syyn; näin tänään jotain niin kaunista, että en koskaan ennen oo nähny läheskään vastaavaa. Mustat, puolipitkät hiukset. Vihreät, jäätävät silmät. Pienikokoinen, mutta vahvan näköinen. Niin saatanan kaunis tyttö, että mun poskia alko kuumottamaan kun näin sen ruokalassa. Ja sitten mä punastuin. Toivottavasti se ei huomannu, olis älynoloo. Hitto. Mä en oo koskaan tuntenu kummempaa ketään tyttöö kohtaan. Joskus vaan heilunu käsi kädessä ja tuntenu itteni lapselliseks. Suudellu saadakseni ne hiljaseks ja päästäkseni nauttimaan siitä kuinka ne sen jälkeen kihertää ihastuksissaan. Voi helvetti. Mutta toi tyttö, se ei ollu kun muut. Siinä oli jotain erilaista. Jotain ristiriitasta ja niin perkeleen kiehtovaa. Mä ihastuin, pakko myöntää. Vittu.”

Napautan kannet kiinni, sujautan sen tyynyni alle ja nukahdan.