Aamulla törmäsin yhtäkkiä aivan tuiki tuntemattomaan ihmiseen keskellä omaa keittiötäni.
En hetkeen ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, kuka tuo outo nainen edessäni oli, ja miksi hän tuijotti minua, kunnes äkkiä ilahtuneena tunnistin kasvot edessäni. Äiti! Hymyilin onnellisena tuolle rakkaalle ihmiselle vuosien takaa, kunnes jokin koveneva ääni sisälläni viimein ylsi tajuntaani asti. Äiti on kuollut. Ei hän ole täällä. Eikä tuossa edessäni edes ollut ketään.
Tuo esine, joka kuvasti eteeni vanhat, hämmästyneen pelästyneet kasvot, kantoi nimeä peili.
Peili. Peili. Makustelin sanaa hetken suussani ja mietin, että minun pitäisi varmaan kirjoittaa se ylös jonnekin, etten unohtaisi sitäkin.
Eilen seisoin puoli tuntia vessassa ja kyyneleet silmissä mietin, mikä ihmeen tarkoitus oli tuolla valkealla tuolilla siellä. Miksi huoneeseen piti mennä istumaan?
En tiennyt, mitä olisin tehnyt, joten seisoin paikallani puoli tuntia ja tulin vaivihkaa pois.
Tullessani keittiöön mieheni istui sohvalla, katsoi minuun oudosti ja kysyi, oliko kaikki hyvin. Olin viipynyt jo tunnin. Tietenkin. Ei mitään hätää. Eino on ihan rauhassa vaan.
No miksen vetäissyt vessaa?
Salamana mieleni pohjalta tuli tuon posliinisen esineen kuva ja tarkoitus mieleen. Vessa!
Sitä vartenhan se olikin. Naureskelin väkinäisesti hetken, käännyin takaisin ja mumisin jotain vanhuudenhöperyydestä…
Siitä on nyt melkein puolitoista vuotta. Vai vuosi? En tiedä. Minua niin pelottaa. En muista enää mitään.
Olen monesti ollut matkalla jonnekin ja kesken kaiken vain jäänyt tyrmistyneenä seisomaan paikalleni ja miettimään, miksi olen siinä. Viimeksi kutsuin Rekkua vartin, kunnes muistin, että
se kuoli samana vuonna kuin Kekkonenkin. Ja nythän on sentään jo vuosi 1939.
Joskus tuntuu, että minut saisi viedä jonnekin. Ihmiset katsovat minua oudosti jutellessamme, enkä uskalla vieraiden tullessa kyläilemään sanoa enää mitään, kun Eino toruu aina jälkeenpäin, että miksi minun piti mennä kertomaan sitä typerää juttua kolmesti peräkkäin, kun Helvi ja Arvo kävivät.
Kerroinko minä edes sen? Niin kai sitten. Olen minä ollut hölläpäinen jo nuorena tyttönä. Kai minä sitten toistan itseäni, vaikka en kyllä ole samaa mieltä. Mutta unohdan minä asioita toisinaan. Toissa kerrallakin kutsuin Rekkua ainakin vartin, kunnes muistin, että sehän kuoli samana vuonna, kuin se Koivisto. Se kalju mies. Ja nythän on sentään jo vuosi 2005.
Kävin äsken kävelyllä puistossa. Vähän raitista haukkaamassa. On tämä maailma mennyt kummaksi, kun puistossakin saa nykyään ajaa autoilla. Ei silloin ennen vanhaan. Siellä ne nytkin menivät autoineen ja tööttäilivät ja puivat nyrkkiä, vaikka siinä oli sellainen punainen kävelijän kuva siinä tien vieressä. Ei sitä nyt merkityillä kävelyteillä saisi sentään ajaa, jokuhan voi vaikka jäädä alle.
Eino istui vielä lukemassa, kun tulin takaisin, eikä puhunut taaskaan mitään. Se on niin hiljainen nykyään.
Minä olen ihan varma, että ne naapuritalon nuoret tytöt ovat jotain niitä nykyajan huumehörhöjä. Kun tulin takaisin, ne alkoivat heti huutaa, missä olin ollut, ja että en saisi mennä minnekään yksin. Mitä se naapurin tytöille kuuluu, minne minä saan mennä? Toinen tuli tuputtamaan jotain pillereitä minullekin, että pitäisi ottaa, kun on aika, mutta uhkasin soittaa poliisit, jos tulee uudestaan. Niin se sitten vain huokaisi ja lähti pois.
Illalla kipaisin kauppaan. Kävelin kolme kertaa korttelin ympäri ennen kuin muistin, missä suunnassa kauppa on. Seisoin pari tyhjää hetkeä lasisen seinän edessä ja mietin, kuinka siitä oli tarkoitus päästä läpi, mutta jokin sai minut tarttumaan kahvaan ja samassa muistin, että se oli ovi. Leikkelettä ottaisin, tivasin vaikka kuinka monesti myyjälle, joka oli räntännyt taas oikein valkoisen puvun päälle. Minä en ymmärrä, miksi pitää lihatiskille laittaa valkoista päälle, kun sotkeutuu kuitenkin. Yritti jotain selittää, että pitäisi rouvan nyt syödä, mutta en kai minä sitä leikkelettä siinä tiskillä syö?!
Kummastuneena otin pussin ja yritin lähteä pois, mutta taas se sama juttu.
Pitäisi tuokin valkotakki viedä tuosta tiskiltä jonnekin, hokee vaan, että nyt ollaan vanhainkodissa, rouva hyvä, että ei saa juosta yksin enää minnekään hautausmaalle miestä katsomaan, Eino kuoli jo kymmenen vuotta sitten, että täältä ei saa poistua yksin… mutta en minä nyt mikään hullu sentään ole, että moista uskoisin. Kävelyllähän minä kävin…Vähän vaan muisti välillä pätkii.
Omituista tämä kaikki. Einon piti tulla hakemaan jo puoli tuntia sitten, mutta sitä ei näy, eikä Rekkukaan tule, vaikka olen kutsunut sitä jo ainakin vartin. …
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
