Nimetön

En jaksaisi joskus edes ajatella. Joskus väsymys tulee sellaisena aaltona, etten jaksaisi olla edes olemassakaan. Toisinaan vain istun ja mietin, mitä ihmettä minä oikein elämälläni teen. Enhän minä edes elä, olen vain olemassa. Minulle sana elävä kuollut on saanut uuden merkityksen. Näen sellaisen, kun katson peilistä. Ikäiseni ihmiset menevät ja tekevät. Lenkkeilevät, käyvät harrastuksissa, tapaavat ystäviään. Mitä minä teen? Elän mielessäni samaa aikaa joskus kauan sitten kun itsekin vielä tein kaikkea noita. Ainoa elämä minussa on enää pääni sisällä. Unelmissani. Vuosia sitten. En jaksaisi kuunnella toisten huolia, vaikka he ovat läheisiäni. Itselläni on jo tarpeeksi. Olen itse kuin suru kahdella jalalla, yksi kävelevä huoli ja murhe…tai enhän enää edes käveleväkään.
Toisinaan tuntuu, etten oikeasti olisikaan edes minä. Aivan kuin pääni sisään olisi muuttanut joku aivan uppo-outo ihminen, joka ajattelee aivoillani ja liikkuu rähjääntyneellä ruumiillani. Joskus jaksan ottaa valokuva-albumin hyllystä ja en voi olla tuntematta katkeruuden häivähdystä, kun katson hymyileviä kasvojani vuosia sitten. Jos joku olisi kertonut minulle tuona iltana, kun tuo kuva otettiin, että olen tällainen nyt ja tässä, olisin varmasti nauranut. En minä. Minä olen aikuisena elävä. Minä juoksen. Minä nauran. Minä menen. Minä jaksan. Ja silti kun mietin, minä en ole tehnyt enää vuosiin mitään noista.
Joskus en jaksa olla kiusaamatta itseäni ajatuksella, mitä kaikkea minulla olisikaan nyt, jos kaikki olisi mennyt niin kuin olin suunnitellut. Mitä tekisin työkseni? Juoksisinko tapahtumasta toiseen, päivästä toiseen innolla, odottaisin huomista ja suunnittelisin kaikkea kivaa viikkoja eteenpäin ja olisin jotakin aivan muuta kuin tätä. Olisiko elämässäni jotain sisältöä? Saattaisinko katsoa peiliin ja nähdä naisen, en tätä puolisukupuolista olentoa… Olisinko vielä minä?
Se on kummallista, kuinka ruumiisi kuihtuessa myös mielesi kuihtuu. Vaikka kuinka he sanovat, että täytyy jaksaa olla positiivinen, kuinka elämä on asenteesta kiinni, en voi sille mitään, että katsoessani tulevaisuuteen näen vain ei mitään. Tämä päivä on ei mitään. Huomista ei edes ole.
Minua itseäni aivan hirvittää, mutta silti joskus ajattelen, että kunpa loppu tulisi pian. Kunpa minun ei tarvitsisi nähdä itseni hiljaa haihtuvan. Pala palalta lakkaavan toimimasta. Lopulta jäljellä olisin vain rikkinäinen minä vankina rikkinäisessä ruumiissani. Jonkun sängyn päällä ja yksin.
On niin nöyryyttävää olla niin riippuvainen muista. On niin nöyryyttävää, etten osaa edes sitä, minkä kaksivuotiaatkin jo osaavat. En osaa kävellä. Tuntuu kuin painovoima lakkaisi olemasta kun nousen jaloilleni ja sotken joskus itseni kuin pieni lapsi, kun lusikka ei pysy sormissani. Luojan tähden, olen vasta elämäni puolivälissä. Minä olen nuori! Jos minun tulee elää vielä sama määrä tätä samaa, tyhjempiä päiviä, rikkinäisiä raajoja, poissuljettuja asioita ja huonoja diagnooseja, toivoisin mieluummin olevani multana kukkaistutuksien alla. Ihmisen tehtävänä täällä on elää. Jos en voi sitä tehdä, miksi olen täällä?
Uni on paras ystäväni. Siellä minä vielä juoksen, siellä näen mitä tahdon, kenet tahdon, eikä naurukaan ole hiljaa.
Katsomalla vuosikymmeniä samoja kasvoja, huomaat kuinka vähän, mutta niin paljon ne muuttuvat. Istut saman kahvipöydän ääreen tuhannetta kertaa ja huomaat yhtäkkiä eron. Ruumis puolen metrin, mutta ihminen vuosien päässä. Kaikkein tutuin ihminen kaikista, ja silti häntä ei uskalla kohdata, vaikka tietää jo etukäteen kaikki sanat, jotka tullaan sanomaan. Ehkäpä juuri siksi. Jospa voisi vain olla hiljaa niin kuin tähänkin asti, ehkä kaikki paha vain haihtuisi pois…