Rikki.

Tyttö, liian monta kertaa rikki revitty. Lunastamattomat lupaukset, sanat, jotka satuttivat.
Punaiset juovat poskilla kielivät irtipäässeistä tunteista, itkusta.

"Vie mut sinne missä ei satu, mä lupaan etten palaa", ikuisuuden kestävä hiljaisuus, kellon hiljaiset
lyönnit kantautuvat korviimme. Katseesi satuttaa. "Mä en voi tehdä sitä", lauseesi katkaisee hiljaisuuden.
Mä en tiedä välitätkö sä oikeasti, vai onko kaikki vain samanlaista petosta, kun aiemminkin.
Liian monet vannoivat ikuista rakkautta, liian monet lupasivat etteivät koskaan jätä, liian harvat ymmärsivät sanojensa tarkoituksen.

Halusit nähdä kasvoillani hymyn, halusit rikkoa suojamuurini jonka olin kasvattanut ympärilleni, ettei enää kukaan pääsisi käsiksi sydämeeni, ettei enää kukaan voisi repiä sydäntäni rikki. En kuitenkaan huomannut, että muurini paksunisi koko ajan ja lopulta tuhoaisi minut, se särkyisi ja kaikki sortuisi päälleni.

Aina kun luulin olevani onnellinen, kaikki särkyi ja se sattui, sattui niin helvetisti. Liian monet illat
olin itkenyt sängyssäni, liian monet illat olin syyttänyt itseäni ja etsinyt itsestäni vikoja. Ranteessani olevat arvet ja totiset kasvoni olivat ainoat jotka kertoivat tuskani.

Astuit viereeni, kätesi nousee ja laskeutuu poskelleni. Katseesi vaeltaa kasvoillani, kunnes löytää
silmäni. Yksinäinen kyynel vierähtää poskelleni, minuun sattuu. Katsot minua tiiviisti, minun on
vaikea ymmärtää, että et aio lähteä, et aio jättää minua yksin, pulaan.

En tiedä kauanko siinä seisoimme, mutta lopulta minut valtaa tyhjyys, kaikki se tuska on mennyttä.
Jokin sisälläni romahti, mutta se ei sattunut, se ei tuottanut tuskaa, se ei romahtanut päälleni.
Pieni hymynvire pyrkii huulilleni, en muista milloin olin viimeeksi hymyillyt.

Minun oli vain niin helppo luottaa sinuun, et koskaan antanut lupauksia yhteisestä tulevaisuudesta,
mutta kuitenkin pysyit rinnallani. En katsonut enää menneisyyteen, vaan tulevaan. Autoit minua
pysymään ehjänä.