Verivala.

Veitsi viiltää sormeeni pienen viillon, samoin sinunkin.
Painamme sormemme toisiinsa kiinni, erottaen ne hetken kuluttua. Sinun veresi sekoittuu omaani, verivalamme. Sen kuului pitää meidät yhdessä aina, ja opettaa meidät olemaan toisillemme rehellisiä. Mutta se opettikin vain piilottamaan kasan tukahdutettuja tunteita, se opetti asioita, joita emme voineet sanoa ääneen, se opetti meidät keksimään valkoisia valheita.

Painat sormesi poskelleni, se jättää siihen punaisen jäljen, hymyilen. Sinun veresi, minun ihollani. Tunnen kylmiä väreitä katsoessani sinua suoraan silmiin. Se oli äänetön lupaus yhteisestä tulevaisuudesta. Mutta se satutti molempia enemmän, kuin olisimme koskaan
arvanneet.

Tulevaisuus toi sinulle vaikeita aikoja, kirosit koko maailman alimpaan helvettiin ja halusit pois, en ottanut sinua tosissani. Et kuitenkaan koskaan puhunut kuolemasta, tiesit että se olisi satuttanut minua liikaa, se olisi tappanut minutkin, tai ainakin
kaiken sisältäni.

Minä niin välitin sinusta, välitin sinusta liikaa. Olin aina
uskonut sen kaiken mitä olit puhunut, jälkeenpäin olen tajunnut, että viimeisimmät puheesi olivat olleet vain peitetarinaa, peitetarinaa sille, etten tajuaisi että lähtösi aika lähestyy. Olin tyhmä enkä tajunnut.

Astuin tyhjään ja hämärään huoneeseen, istun täristen sängylleni. Otan lokerosta lapun, jonka olit jättänyt jälkeesi. Jossa kerroit, että sinun on mentävä pois.

Minua kadutti niin helvetisti etten ottanut sinua tosissaan. Pieni arpi sormessani muistuttaa minua aina sinusta ja se tekee kipeää, liian kipeää. En tiedä jaksanko itsekkään, mutta olen päättänyt yrittää. Tiedän, että aina on ihmisiä jotka välittävät, ja aina onnistuu satuttamaan jotakuta pahemmin, kuin itseään.