Kirjoittajalle

Ahdistuksen määrä on rajaton. Siihen asti, kunnes jokin pettää. Siihen hetkeen, kun astuu yli reunan ja tietää, ettei selviä. Voi vain pudota. Naisen kädet, lumivalkoiset, penkovat kiiltävää mustaa käsilaukkua. Penkovat penkomistaan, tärisevätkin ehkä. Sukivat välillä hiuksia kasvoilta, tummaa sotkuista seittiä. Otsa kurtistelee. Hampaat painuvat huuliin.

Verenpaine 134/92. Syke 103. Kolme kuppia kahvia ja pakottava tarve repiä jotain ulos. Ottaa pihdit, työntää ne syvälle, napata niillä kiinni ja vetää, kiskoa juurinen irti. Kuin tulehtuneen hampaan tai rikkaruohon maasta. Sellaisen, jota ei tarvitse, eikä koskaan ole halunnut. Sellaisen, joka silti on saanut olla ja juurtua paikoilleen.

Kädet eivät löydä, mitä etsivät. Jalat astuvat epäröimättä mukaan toimintaan. Ohi kuluneiden kalusteiden, halki kovan ja liukkaan lattian. Yli pehmeänkarhean maton aina huoneen nurkkaan asti. Käsi tarttuu jo lipaston laatikon nuppiin. On vielä yksi mahdollisuus. Tällä kertaa, tässä ja nyt. Kuin leikkaisi vinoon leikattua limppua tai ottaisi palan teippiä, joka on lähtenyt suikaloitumaan: saa käsiinsä huonon palan. Sellaisen, jota ei tarvitse, eikä koskaan ole halunnut. Sellaisen, joka mahdollistaa paremman palan syntymisen.

Laatikko nytkähtää auki. Silmät harhailevat hetken. Käsi sukeltaa laatikkoon ja tarttuu valkoiseen kuulakärkikynään. Vihainen ravistus. Peukalo napauttaa kynän päätä pari kertaa. Silmät etsivät uhrin. Käsi valmistautuu hyökkäykseen. Sormet puristuvat tiukasti kynän ympärille. Kynän kärki painautuu sähkölaskun nurkkaan, lumivalkoiseen pintaan sen tähtirivistön alle, joka ilmoittaa maksun siirtyvän seuraavalle kuulle. Lyhyt sininen vana ilmestyy ja tyrehtyy. Kirjoittaa – ei kirjoita.