Nimetön

Musta Kyyhky,
hiljaa se makaa,
pohjalla häkin

synkän ja yksinäisen

Musta Kyyhky,
ääneti se itkee,
pohjalla häkin

verisen ja kylmän

Ei kykene se nousemaan,
siivillä murretuilla
Ei kykene se huutamaan,
äänellä vaietulla

Eloton on sen pieni keho,
ei sydämessä syki pieninkään elo

Iäisyyden jälkeen,
pitkän ja vaikean,
huomaa kyyhkynen
valon niin haalean

Ei uskalla se päätään kohottaa,
ei uskalla se siipiä liikuttaa,
kun valo tuo niin lempeä
lähestyy sen häkkiä

Rinnassaan se äkkiä tuntee
kivun niin pienen
Sydämensä lähtee sykkimään,
ah niin varoen

Mikä on tunne tämä,
jolla valo tuo linnun täyttää?
Mikä on tunne tämä,
joka poistaa kipua hänen siivistään?

Kipu on vieras, mutta ei satuta.
Se on tunne, jota Kyyhky ei enää tunnista

Hitaasti se kääntyy valoon päin,
nähden hahmon, katsomassa alaspäin

Suuri ilves hellästi tassullaan koittaa häkkiä,
saaden vain Kyyhkyn perääntymään äkkiä

Ei hätää, sanoo tuo suuri ilves,
Kärsinyt olet, mutta minä olen sinun kilpes

Varoen Kyyhky lähestyy häkin ovea,
sydän rinnassa takoen,
veri ja kyyneleet lattialle putoillen

Se hitaasti kurkottaa murtuneen siipensä,
hellästi se kokeilee mustilla sulilla ilvestä

Voiko Musta Kyyhky luottaa Ilvekseen?
Uskaltaako lintu pieni, uskoa enää rakkauteen?
Sydän on tuon pienen taas herännyt,
vaan onkohan se kuitenkin jo elämänsä elänyt?

Olisiko siis varaa luottaa ja toivoa enää Mustalla Kyyhkyllä?