Unohtamisen tuska

Taistelee hän tunteitaan vastaan
joita koskaan ei voi unohtaa,
yksinäisten kohtalon hän omistaa
kun pimeydessään vaeltaa.

Kuin syvälle synkän kuusikon
hän astuu, olallan raskas taakka
menneisyyden, vastuun,

Kuin vasten tahtoaan, hän hetken mennyttä
ihanaa vielä muistaa haluaa,
kunnes rauta routaiseen maahan kolahataa,
ja hautaa muistojen itseänsä kaivamaan pakottaa.

Kunnes kuilu kyllin syvä on,silloin pakko olla armoton,
muistot niin ihanat tänne jäädä saa, hautaan kylmään matalaan, eikä koskaan tänne hän palata saata,
sillä tunteet liian voimakkaat on, tämän yksinäisen kohtalon.

Kylmin käsin hän lapiosta otteen irrottaa, viimeisen kerran rauta routaan kolahtaa,
raskaat kyyneleet vielä maahan tipahtaa,
jotka kerran vielä ne kuuraiset kukat haudalle
muistojen kohottaa.