Unohdetut talvipuutarhassa

Hahmot umpijäässä
kohottavat katseensa,
kuin yhteisestä merkistä
Kuin odottaen jonkun
poraavan reiän
yksinäisyyteensä


Sieltä reiästä käsi tarttuisi kiinni,
pitelisi edes hetken
Sulattaisi osan siitä,
mikä kerran oli niin kovin eloisa,
sävelmä tarttuva

Taivaankantelet kerran soittivat
lauluja toivosta
Nyt vain taakat seuranaan
he kuolevat yksin
Harva jää edes suremaan


Heillä oli nimetkin,
toisilla esi-isiltään perityt,
toisilla uutuudenviehätyksen vaikertamat

Osa kasvaa jo heinää,
se olkoon kauneinta,
mitä heistä jää


Osa yhä kylmänkankea,
odottaen
pelastajaa
sormet yhä kohmeessa,
vaikka sydän sykkii,
se, mikä tiensä tähän taistellut
sekin kyynisyydellä koristeltu