Minä ja oinaani

Synnyin sorateille, kauas kaikesta, vain kourallinen ihmisiä 20 km säteellä.
Ensi askeleet, ensimmäinen luokka, jo silloin tiesin: järjestelmä on rasistinen.
Ei noin saa puhua toisista ihmisistä – pidin sen salaisuutena kaikilta.
Yritin olla kuin kaikki muut, mutta sisälläni paineet kasvoivat, ja siksi kapinoin.
Huonot arvosanat, auktoriteettien vihaaminen, sodan mielettömyyden vastustaminen.
Olin vain yksi poika, paineesta lähtenyt, kaveriporukassa, täynnä perussuomalaisia.
En halunnut olla yksin, halusin heidät laumakseni.

Päihdeongelmat kasvoivat, kunnes katsoin yhteen parhaista kavereistani.
Miten hän puhui rumasti naisista, tumma-ihoisista ja esitti natsi-ajatuksia.
Päätin silloin pistää kampoihin, antaa hänelle maistaa omaa lääkettään.
"Haistakoon, äijä, pitkän vitun saatana, alkuapina, ahdasmielinen incel-paska."

Sain takaisin vittuillut, ja minut heitettiin pois laumastani,
jonka kanssa olin elänyt koko nuoruuteni.
Nyt olen Helsingissä, etsin itseäni, etsin porukkaa,
tai sitä ihmistä, joka hyväksyy minut virheineni ja heikkouksineni, kokonaan.
Täällä olen sinua etsinyt lähes neljä vuotta.
Niin monta väärää, niin monta särjettyä sydäntä, mutta en lannistunut.
Tiesin, että kyllä minusta kiinnostutaan, vaikka en itse olisi kiinnostunut.

Sitten elämääni astuit sinä.
Ovelasti kiedoit köynnöksesi minuun, muutit minut kukaksi,
kauneimmaksi, jota auringon säteet hellivät.
Jää kanssani niitylle, vehreälle, raparperipuskien luo,
siihen jäämme, syksyn viimeiset kukkaset, niin kauniit, niin kuolevaiset.
Anna talven jälkeen säteiden herättää meidät,
kun oinas äänähtää, ja tiedän, että on aikamme herätä taas,
kukka ja oinas.