Joskus menneisiin vuosiin
on pudottava uteliaana, armeliaana,
varoen teräväreunaisia muistoja,
tehtävä hämärästä selkeää, mutkista suoria.
Ehkä otat niistä mukaasi koulumatkat,
lapsuutesi tähtitaivaan,
ensimmäisen autosi, mustat vedet,
aikuisuutesi hauraat sillat, viljasatosi.
Mieli ei tiedä, mitä se tekee
kun se valmistelee
loppumatonta kotimatkaa ja tuoretta kahvia.
Sitten kun se viimein tapahtuu,
osaat puhua aurinkoa,
tuulta ja sammalta
ja kirkkaat silmäsi ovat pyöristäneet
kaikki terävät reunat perhosen siiviksi.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Runon loppu sanat viimeistelevät tekstin upeasti.
Minut pysäytti tuo 'mieli ei tiedä, mitä se tekee'... Yhdistät kauniisti yleistä ja yksittäistä.
Sielu kenties sijaa sen sellaisenaan viitakseen.
Mieleisekseen mytyksi. Torkkupeitoksi...