Nimetön

Mieli on raskas ja vetinen kun kahlaan muistoissa ne luiskahtelevat otteestani sillä
ihminen voi muistaa sellaistakin mitä ei oikeastaan voi muistaa tai ole kokenut
Lapsiveden lämmön tai sen
miltä äidistä tuntui kun se odotti
Siskon ja veljen, jotka kuolivat kohtuun kuin kaksi linnunpoikasta.
Puun, joka synnytyssairaalan ikkunan takana
ojenteli voimattomana oksiaan.
Ihminen voi tuntea paljon sellaista, mitä ei oikeastaan voi tietää
kuinka äidin sydän löi kovempaa
kuin räpiköivä lintu
kun se rakastui

puut humisivat lehtiä täynnä, lehtiä
ja he olivat kauniita, palavia

ja miten kaikki kylmeni

sillä mihin ei ole pääsyä, sen voi kuvitella

kuinka seinät kaatuu, maa ottaa imuunsa

sinä päivänä kun
kaksosten pieniä vaatteita pienenpieniä
heitetään pois hiljaisina

kuinka ero versoo, miltä tuntuu
synnyttää kuolema
ja kuinka puut, lehdettömät, ojentuvat, palelevat