Lakastuvat luonnon luomat vallat
ja yön hämäristä saapuvat ne sanat ja varjot,
jotka todellakin jättävät mieleen merkin
jotka todellakin jättävät mieleen merkin
vaan joita tunnistaa en silmistäsi saata.
Katse satoi outoina kivun aaltoina
hennolle iholle, joka ennen valoa rakasti ja kaiho
kaikkea kuollutta kohtaan
kauniisti koristeli lihani -
luuni nauroivat.
Itsehän rakensin sellini valmiiksi,
rakastaen sen ruosteisia kehikoita.
Olin vanginvartijani iltaisin,
sen orpo vanki päivänvalolla.
Ei tuo talo liialla ilolla pilattu ollut,
mutta ainakin se oli linna.
Ennen, kuin sinä rakastit minua
olin kummajainen - olin prinsessa.
Josta sinä peilikuvaksesi loihdit
kuningattaren kuoleman.
Ja vaikka katosit aamunkoitteessa
niin ei tunnu tuo kruunu katala
irroittavan otettaan kutreistani -
jotka jo käärmeinä tunnen ihollani.
Surevat minua nuokin kirotut madot
mainion manalan.
Lie tämän portinvartijan lahjon
Katse kun tämä on kaihoava.
Niin se miehetkin sotilaiksi kivittää -
kas näinhän he ikuisia ovat.
Ja vielä joku haluaa viedä pääni:
Mieleni kai katosi jo vuosia sitten
sen viimeisen syntini matkaan
kun sinä loit minut:
Valottoman majakan.
Medusan.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
- piti paristi läpilukea; hienoja kielikuvia
vaikea tulkita
Sivut