Hiljaisuus

Tyttö istui baarin nurkassa. Oli taas yksi niistä päivistä, jotka kaikki olivat toistensa kaltaisia. Hänen oli määrä soittaa pianolla mukavan helppoa, miellyttävää – ja äärimmäisen epätaiteellista pelimannimusiikkia juoppojen iloksi.
Hän on soittanut tässä savuisessa baarissa jo lähes neljä vuotta odottaen, odottaen epätoivoisesti sitä päivää, jolloin hän saisi velkansa kuitatuksi baarin omistajalle, sedälleen, ja voisi sulkea tämän pölyisen juottolan oven perässään ikiajoiksi.
Mutta siihen päivään on vielä lähes vuoden verran aikaa. Hän huokaisee ja alkaa selailla setänsä vanhaa, mustakantista nuottivihkoa. Siinä olleet kappaleet hän on jo aikoja sitten oppinut ulkoa, eikä niitä olisi enää mahdollistakaan katsoa nuoteista. Vihkon päälle on kaatunut viskiä kerran jos toisenkin, sitä on selailtu rasvaisin sormin, sekä käytetty muistikirjana, jos paperia ei ole löytynyt mistään muualta. Viimeiselle sivulle katsoessaan tyttö yllättäen löytää nuotit, joiden ääriviivat ovat näkyvissä. Kappaleen nimeä ei tosin erota sormen jälkien ja rasvatahrojen lomasta.
Tyttö katsoo kelloa. Se näyttää puolta neljää. Baari on tyhjä, sillä sen kanta-asiakkaat pääsevät vasta neljältä töistä. Muita tähän syrjäiseen, elämän iltapuolen kulkijoiden mekkaan ei juuri eksykään. Hänen olisi siis pyöriteltävä peukaloitaan vielä puoli tuntia. Vaikka sedän asiakkaat ovatkin auttamattomasti kuningasalkoholin orjia, työnsä he hoitavat enemmän tai vähemmän kunniallisesti.
Setäkin on lähtenyt kaupungille ”asioille”. Tosi asiassa hän on naapuritalon rouvan luona päiväkahvilla. Tyttö on tiennyt jo kauan, ettei hänen sedällään mene kehuttavasti avioliitossaan, mutta vasta viime aikoina hän on alkanut haista yhä useammin alehallien hajuvesiltä.
Tyttö huokaisee syvään. Pölyä leijailee sälekaihdinten välistä tulvivien auringonvaloraitojen pehmeässä loisteessa. Hän vilkaisee nuottivihkoa uudemman kerran. Viimeisten sivujen nuotit houkuttelevat häntä monimutkaisuudellaan – kenties siksi, että ne eroavat niin paljon hänen usein soittamastaan musiikista. Ne muistuttavat häntä hänen lapsuutensa kauan unohdetuista ajoista, jolloin hänellä oli pianonsoiton opettaja, aikaa soittaa ja rakastavat vanhemmat. Nykyään – niin, nykyään hänellä on setä, joka ei välitä hänestä ja likainen piano, joka joskus on ollut timantinmusta ammattipianistin työväline.
Tyttö kohauttaa olkapäitään ja istahtaa pianon ääreen. Hän alkoi hitaasti tapailemaan sointuja. Hetken kuluttua tyttö tunnistaa sävellyksen. Mitä tällainen taideteos tekee sedän sotkuisten tavaroiden joukossa? Kauaa hän ei ehdi pohdiskella, sillä musiikki vetää hänet mukaansa taikamaailmaan, jonne ei mahdu ketään muita. Kellon lyödessä neljää tyttö havahtuu takaisin todellisuuteen.
Posket hehkuen hän jää odottamaan ensimmäisiä tuopin tilaajia, jotka yleensä kinuavat häneltä ”mukavan menevää musiikkia”. Setä purjehtii sisään hiukset hapsottaen ja rusetti kallellaan. Onneksi setä käyttää knallia kulkiessaan kaduilla, se kenties peittää osan hänen nuhruisuudestaan. Baarissaan setä saa tytön puolesta kulkea vaikka alasti.
Kellon lähestyessä puolta viittä pieni baari alkoi olla jo täynnä. Tyttö oli soitellut puolen kymmentä iloista renkutusta ja yleisö vaati lisää. Katsoessaan setänsä humaltuneisiin kasvoihin ja viiksiin, joissa hän erotti hienoisen häivähdyksen roosaa, tyttö joutuu raivon valtaan. Mikä pakko hänen oli olla täällä nuhjuisessa räkälässä tuhlaten nuoruuttaan ja lahjojaan soittamalla musiikkia, jota käytetään puolivillaisten kapakkaruusujen tanssittamiseen? Miksi hänen täytyi elää täällä elämää, joka ei ollut tyydyttävää, kun hän voisi soittaa suurille yleisöille valtavalla menestyksellä? Mitä sillä oli väliä, ettei hänellä ollut rahaa elämiseen, jos eläminen ei ollut sen arvoista, kuin sen kuuluisi olla? Olisi aika heitellä hieman helmiä sioille.
Tyttö hengähti syvään ja aloitti. Musiikki alkoi tulvia ulos vanhasta, hivenen epävireisestä pianosta. Musiikki imi tytön, vaati hänen sielunsa omakseen ja teki hänelle mitä tahtoi.
Pubin asiakkaat kohottivat harmaantuneet päänsä ja huomasivat miten tuo aina niin hiljainen ja nääntynyt tyttö soitti, kuin se olisi hänen viimeinen esittämänsä kappale tässä maailmassa. Juopot vuoroin pelkäsivät, vuoroin kadehtivat sitä maailmaa, johon tyttö oli juuri sukeltanut. Siellä ei ollut tilaa kenellekään muulle, sinne ei päässyt kukaan muu. Häntä ei voinut ymmärtää kukaan muu, kuin kenties joku, joka on joskus soittanut jotakin soitinta. Tuntui, kuin tyttö olisi musiikillaan yrittänyt punoa tyhjästä helminauhoja ilmaan. Sävelet kohosivat kattoon kirkkaina ja eteerisinä.
Vähitellen soinnut tummenivat ja tyttö alkoi soittaa voimakkaammin. Hän vavahteli. Näytti, kuin hän olisi yrittänyt kesyttää suunnatonta mustaa oria, joka teutaroi kuin hullu. Tyttö soitti yhä voimakkaammin ja voimakkaammin. Hän oli puristanut silmänsä kiinni ja hänellä näytti olevan suuria vaikeuksia pysyä tuolilla. Se saattoi johtua siitä, että juuri sillä hetkellä hänestä tuntui, kuin hän olisi yrittänyt hallita alkuräjähdystä, kontrolloida koko universumin syntyä.
Sävelet iskivät kuin syyttävät tikarit, ne jauhoivat kuin teräksiset myllynkivet, ne ottivat sydänalasta kuin voimakas saarna. Tyttö löi viimeiset soinnut ulos pianostaan aivan kuin hän olisi halunnut iskeä jonkun kuoliaaksi.
Pubissa oli täysin äänetöntä. Yksinäinen, eksynyt koiperhonen lensi hiljaa hämyisen salin halki. Tyttö oli juuri rikkonut kirjoittamatonta sääntöä: ”Älä koskaan soita mitään, mitä sinulta ei pyydetä”. Tyttö painoi päänsä ja odotti setänsä käsiä, jotka tarttuisivat häneen ja heittäisivät hänet ulos hämärtyville kujille. Hiljaisuus puhui enemmän kuin tuhat sanaa, aivan kuin suuri raskas käsi olisi laskeutunut ihmisten ylle. Sellaista äänettömyyttä ei ollut kapakan ruuhka-aikaan ollut milloinkaan. Äkillisesti sen katkaisi huonosti tukahdutettu nyyhkäys. Kaikista vanhin juopoista itki hiljaa vakioloosissaan. Se herätti pubin asiakkaat illuusiostaan ja juopot alkoivat liikuskella vaivaantuneesti. He kääntyivät takaisin korttipeliensä ja juomiensa ääreen. Kuin yhdestä sopimuksesta kukaan ei sanonut sanaakaan Chopinin balladista numero yksi. Kukaan ei myöskään pyytänyt tyttöä esittämään ensimmäistäkään polkkaa eikä juomalaulua.
Hiljalleen alkoi normaali puheensorina palata pieneen kapakkaan. Tyttö kohotti päänsä varovasti setänsä puoleen. Setä nyökkäsi pienesti merkillisen surullisen näköisenä. Tyttö nousi, niiasi ja käveli ulos ovesta viileään iltaan.