Isän ajatuksia

Kun sain tietää, että lapseni on kehitysvammainen, maailma hetkeksi pysähtyi. Ei siksi, että olisin kokenut häpeää tai pettymystä, vaan siksi, että tiesin elämämme muuttuvan. Alussa mielessä pyöri monenlaisia ajatuksia: miksi juuri meille, kuinka meidän arkemme muovautuu ja mihin kaikkeen meitä vielä koetellaan. Ympärillä oli katseita, joissa oli sääliä enemmän kuin ymmärrystä. Jotkut tutut lakkasivat käymästä, heidän sanoissaan kajahti myötätunto, mutta askeleet veivät muualle, ei meille. 

Onneksi löysimme vertaistukiryhmän, paikallisesta Tuki Yhdistyksestä, jossa oli muita vanhempia, jotka kävivät läpi samoja ajatuksia, samoja kamppailuja ja samoja iloja. Siellä meidät ymmärrettiin heti ensimetreiltä, eikä kukaan katsonut säälien tai kyseenalaistaen. Vertaistuki antoi voimaa, sieltä myös löysimme parhaimmat ystävät. 

Elämä ei ole aina helppoa, väliin väsymys painaa. "Joskus tuntuu raskaalta elo tää, kyllä sitä taasen jaksaa kun miettii kenen eteen töitä teen mää." Tukiyhdistykset tekevät erittäin arvokasta työtä, edistävät kehitysvammaisten oikeuksia ja tarjoavat tietoa sekä vertaistukea. Kesäkisoissa näkee ilon, joka loistaa jokaisen osallistujan kasvoilta, ja mitallit kaulassa juhlitaan, kun suurimmat voitot on saavutettu. Ja vaikka hän tulee viimeisenä maaliin, koko yleisö hurraa! "Minä voitin!" hän huusi ja nosti kätensä pystyyn. Ja niin hän todella voitti – ei toisia, vaan itsensä. 

Haluan nostaa hattua kaikille, jotka tekevät tämän mahdolliseksi. Ja jos kysyt, tekisinkö mitään toisin, jos voisin valita uudelleen? Totta kai tekisin, mutta en tiedä mitä.