Surun kasvot

 

Suru mutkittelee.

Suru tekee mutkan elämäämme.

Suru saa elämämme mykkyräiseksi,

se rypistää ja avaa,

heittää pois ja kerää talteen.

Suru tarttuu meitä olkapäästä

silloin kun on sille sopiva hetki,

Se tulee meidän lähellemme,

se tunkeutuu meidän pesäämme

silloin kun on sille sopivaa,

se kaivautuu meihin

ja vuodattaa kyyneleensä meihin,

se kohottaa katseemme surumielisiin tähtiin.

Me emme voi surulle mitään;

Suru elää meissä, me surusta.

 

Me elämme surusta.

Jos ei olisi surua, ei olisi iloakaan.

Suru kasaa harteillemme raskaita taakkoja,

sitten riistää ne pois kyynelten virrassa.

 

Suru on synkin yö.

Suru nostaa kynnyksen kattoon,

suru purkautuu villinä härkinä päämme sisältä,

suru pudottaa uniimme tonneittain giljotiineja.

 

Suru on suora.

Suru puhuu meille tosin sanoin.

Me emme hallitse surua;

Suru hallitsee meitä.

Mutta me voimme joskus neuvotella surun kanssa,

voimme tehdä surun kanssa jopa eräänlaisen sovun.

Tänään suru antaa meidän ehkä hetken hengähtää,

Huomenna ehkä kaksi.

 

Suru antaa anteeksi.

Suru uurtaa meitä kuin vesi uurtaa rantakallioita.

Lopulta väsymys ja suru uuvuttavat meidät,

emme jaksa enää ajatella rikoksia

ja annamme anteeksi.

 

Suru on syvä hauta.

Suru hautaa alleen kaiken,

sitten puhdistaa esiin kaikkein olennaisimman.

Suru on suurin kirkastaja.

 

Suru on rakkaus.

Se on kaikki, mitä me kerran menetimme,

Kaikki, mitä me suremme,

Kaikki, mikä sai meidät kerran iloisiksi.

 

Suru on kirkas valo.

Suru soittaa meissä musiikkia.

Suru laulaa sitä yhtä laulua, meille niin kovin tuttua.

Suru laulaa kauneimman laulun meissä,

me laulamme surusta, suru laulaa meissä.

 

Suru kyntää syviä vakoja meissä,

se luo meihin loven elämän tulla.

 

Suru vaeltaa.

Suru kulkee talosta taloon,

katsoo meihin, kyyneleensä valuttaa.