Uni kauneimmasta unesta

(Novalis)


Silmuilevan kevään ensikukintoin aikaan
    kohtasin ensi kerran tuon neidon ihanan.
    Sinivuokoista hänell' kimpun taitoin
ja suudelman hänen suullens' annoin.


Kesän huikaisevan kukkameren aueten
painauduin likell' rakkaani rintaa vasten
    ja hänell' valan rakkauden ikuisen annoin.
    Valittuni kanssa kedoll' telmin, unelmoin.
 

Mutta syksyll' rakkaani haikeaksi heittäytyi. 
    Hän vuolaasti itki - ja kyynelsilmin minult' kysyi: 
Rakastatko näinä vajoavina hetkinä yhä minua?
    Vai pitääkö minun jatkaa kulkuain yksin, ilman sinua? 

   Talvi saapui ja rakkaani elinpäivät päättyivät.
Muistan: Hänen huulens' hieman hymyilivät
    kun katselin arkuss' hänen lempeitä kasvojaan.
Sitten hänet laskettiin syväll' poveen maan.

    Oli kevät taas kun nähdä sain rakkaani uness'.
Täss' uness' hän nukkui alla suuren tammipuun.
Se kaikk' oli lumottua – lumottua kuin taika kuun.
    Täss' uness', jonka näin, ei ollut lunta maass'.
 

    Kun suudelman hänen suullens' taas annoin: 
    Hän heräsi ja ihanasti nauroi – minäkin nauroin!
Sinä hetkenä vakavan ilon hurmion kokea sain  
kun rakkaani sanoi minulle:Suloisen unen näin.